Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Valitus Ja Luonto

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Pastoraaleille luonteenomaista on melankolinen tunnelma, jossa onnettomasti rakastuneet valittavat ja luonto itse valittaa.

Naishahmot pastoraaleissa ovat myös fantasiaa, he ovat miesten toiveiden ja pelkojen heijastuksia.

Naiset ovat nuoria ja kauniita, joskus julmia ja aina ristiriitaisia. Nainen on seksuaalinen arkkityyppi, ikuinen Eeva.

Esimerkiksi Torquato Tasson pastoraalirunossa ”Il Rogo Amoroso” (1588) fantasiamaisena hahmona on Corinna. Runo on Tasson, tuon merkittävän renessanssieepikon, viimeisiä kirjoituksia ja hän oli tuolloin jo mielisairas.

Tasson pastoraalirunossa naisen olemus antaa merkityksen luonnolle, maisema saa sävynsä miehisen fantasian eli Corinna-hahmon kautta. Petrarcalaisen rakkauskokemuksen tavoin donna kuvataan hahmoksi joka herättää miehessä kauneudentajun. Mutta siinä missä Lauran hahmo saa Firenzen kaupungin kauniiksi, siinä Corinnan hahmo glorifioi koko luonnon. Corinna tekee niityistä, metsistä ja vuorista näkymiä, jotka koskettavat Tasson sielua.

Corinna näyttää mitä ylvästä on karussa metsässä. Nymfeille hän opettaa kuinka piirtää kukkia, ja kuinka maalata lintuja sekä kauniita hirviä haarautuvine sarvineen. Näin mies hahmottaa naisfantasiansa kautta myös taiteen ja luonnon, hän erotisoi kaiken. Corinna opettaa nymfit kuvaamaan luonnon sellaisena että se koskettaa syvästi mieskatsojaa. Hän ei opeta suoraan runoilijaa vaan antaa nymfien kautta luonnon tulla niin lumoavaksi, että se saa runoilijan laulamaan.

Corinnan kautta siis Tasso kysyy mikä on luonnon ja taiteen suhde miehisessä fantasiassa. Tasson mukaan runouden ei tule olla suoraa luonnon kuvaamista, vaan sen tulee olla nymfien luonnolle antaman lyyrisyyden välittämistä. Näin luonto erotisoituu.

Myöhemmin, kun Corinna on kuollut, myös luonnon sävy muuttuu: se vastaa rakastuneen surua. Kuolleen Corinnan vaikutus säteilee miehen kokemuksiin: koko luonto tuntuu toistavan rakastetun nimeä; kukkuloilta kaikuu Corinna, toscanalaiset joet vastaavat Corinna, Kirkkaat vuoret huutavat Corinnaa, varjoisat laaksot surevat – ja tämän valituksen myötä nymfit oppivat suremaan.

Valitus on keskeinen tekijä myös espanjalaisen Montemayorin paimenromaanissa Diana (1559), juonen muodostaa luonnossa vaeltelevat hahmot, jotka valittavat kukin menettämäänsä rakkautta.

Luonto on siis paikka johon onneton rakastunut vetäytyy pois sosiaalisesta maailmasta. Nuori paimen Sireno rakastaa Diana paimentyttöä, mutta tämä lupautuu toiselle, siksi Sireno täyttää metsän valituksellaan.

Hänen seuraansa liittyy toinen paimen, joka valittaa myös Dianan vuoksi, näin tarina jatkuu. Joukkoon liittyy paimentyttö joka valittaen kertoo tarinansa, Shakespearen Kesäyön unelman kaltaisen kertomuksen eroottisesta piirileikistä. Lopulta kun muut olivat saaneet parinsa, vain tämä paimentyttö oli jäänyt yksin ja valittaa. Seurueeseen liittyy vielä nymfejä ja paimentyttöjä.  Yhdessä valittaen he tulevat Dianan temppelille, siellä papitar juottaa lumottua vettä niin että uudet parit löytävät toisensa,  Sireno ei saa kumppania mutta hän unohtaa rakastettunsa.