Vapaus ja kristillinen tie

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos perjantai 23. tammikuuta 2015, 09.31

 

petrarca
Andrea di Bartolo di Bargilla: Petrarca
Kuuluisia miehiä ja naisia -freskossa.
Uffizi-galleria (1450)

 

De contemptu mundi teoksessa (1343) Petrarca osoittaa olevansa aito renessanssin edustaja: hän asettaa antiikin ja kristinuskon näkemykset dialogiin keskenään. Teoksessa esiintyy suuri filosofi, Augustinus, joka opettaa ‘Kristuksen tien’ merkitystä nuorelle runoilijalle. Augustinuksen vastustajana on roomalainen Cicero, ylistämässä maallista elämää. Tämä kahden elämänasenteen dialogi ilmaisi jo vapaata valintaa, koska ehdottoman dogmin sijaan dialogi tarjoaa aina enemmän kuin yhden mahdollisuuden.

Petrarcaa sanottiin ‘kristilliseksi Ciceroksi’, renessanssin ihmiseksi, jolla kristillisen tien rinnalla oli mahdollisuus humanistiseen kiinnostukseen kaikkea inhimillistä kohtaan.

Nuori Petrarca ihaili roomalaisten kirjailijoiden tapaa nauttia kuuluisuudesta, laakereista kuten hän sanoi. Petrarca ihaili roomalaisten loistoa ja julkista elämää. Vaikka hän myöhemmin piti synnillisenä tätä kaikkea, silti tietoisuus vapaasta valinnasta jäi elämään. Inhimillinen valinnan vapaus pysyi siitä huolimatta, vaikka vanhalle Petrarcalle kaikki maallinen vaikutti turhalta.

Nuori Petrarca valitsi ikuisen elämän rinnalle myös maallisen onnen tavoittelun. Se merkitsi samalla kaiken katoavaisen hyväksymistä: silmänräpäyksen hyväksymistä, ajallisuutta ja kaiken haihtuvaisen hyväksymistä. Tämän valinnan seuraukset olivat valtavat, koska sen myötä Petrarca nosti runoihinsa väliaikaisen kielen, elävissä tilanteissa kukoistavan puhekielen.

Petrarca kutsui runojaan fragmenteiksi, koska hän ei katsonut kiroittavansa mitään ikuista, vain palasia haihtuvasta maailmasta. Tuona aikana latina merkitsi ikuisuutta varten kirjoittamista. Puhekieltä käytettiin vain väliaikaisten muistiinpanojen tekemiseen. Aikaa myöten kävi kuitenkin päinvastoin; suuri osa Petrarcan latinaksi kirjoittamista teksteistä on kadonnut, mutta hänen kansankieliset sonettinsa tulivat esikuviksi kautta Euroopan.

Petrarcan elämänasenteen myötä hänen runoudessaan korostuu dissidio, ristiriitaisuus ja häilyvyys. Renessanssin dynaaminen ihmisluonne on Petrarcan tavoin sisäisissä ristiriidoissa taiteileva hahmo. Ristiriidan keskeisyys renessanssissa näkyy myös hänen sonettiensa retoriikassa. Niissä tunteet syntyvät usein kahden samanaikaisen pyrkimyksen välillä muodostaen sananmukaisesti ‘liikuttuneen mielentilan’.

Fraasi suloisen katkera on peräisin Petrarcalta; se on liikutus joka syntyy vastakkaisten pyrkimysten ristiriidasta. Tällaisissa oksymoroneissa tunne kärjistetään sovittamattomaan ristiriitaan, kuten kylmän suloinen. Petrarcan kohdalla ei voida oikeastaan erottaa, onko tunteellisen liikutuksen olemus itse oksymoron, vai vaatiiko sen kielellinen kuvaus sitä, hänellä emotionaaliset liikutukset perustuvat psyykkiseen ristiriitaan.