Lauran Nimi

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Petrarcan Sonetteja Lauralle kertoo hänen oman emotionaalisen maailmansa avaimesta, Laurasta.

Hänen sonettikokoelmaansa ilmaisee jotain aivan muuta kuin oppineen ja vaikutusvaltaisen renessanssimiehen elämää. Kyse on silti Petrarcan elämän tärkeimmästä asiasta, rakkaudesta. Petrarcan kirjoittamisen kyky, koko hänen runoutensa on tämän naisen armoilla. Ei ole toista sanaa, joka avaisi Petrarcalle niin suoran suhteen sydämen ja kielen välille, kuin Laura.

Laura on Petrarcalle myös fakta, yksittäinen persoona, jonka hän kohtasi Avigninissa 1327 St. Claran kirkossa. Kohtaaminen oli ilmestys, joka sai Petrarcan ylistämään ja palvomaan Lauraa. Kohtaamispaikka on myös allegorinen: ilmestys tapahtui kirkossa joka oli pyhitetty Clara -nimiselle naiselle, Lauran kaltaiselle naispyhimykselle.

Kun Laura kuoli ruttovuonna 1348, Petrarcasta tuli kirjoituskyvytön, elävä kuollut. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Lauran kuoleman jälkeen on useita mustia sivuja. Vaikeiden vaiheiden myötä Laura-hahmo ja sonettien kirjoittamisen kyky palasivat, mutta nyt Petrarcan palvonnan kohteesta oli tullut kristillinen pyhimys. Näin soneteissa on kaksi vaihetta, alkuosa kertoo elämästä, Laura in vita ja loppuosa hänen kuolemansa jälkeisestä runoilijan uudestisyntymisestä, Laura in morte.

Eläessään Laura on aistillisen halun, maallisen rakkauden kohde. Mutta kuoltuaan Laurasta tuli jumalallinen merkki, joka taivaallisena heijastuksena peilasi runoilijan kulloistakin vaihetta. Pyhimyksen tavoin Laura voi kääntää kasvonsa Petrarcan puoleen, tai jättää runoilijan sisäiden onttouden valtaan. Lauran katse voi nuhdella Petrarcaa  silloin, kun tämä ei ole uskollinen omalle itselleen.

Petrarca jatkaa trubaduurien aloittamaa donnan palvonnan traditiota, mutta tekee siitä renessanssimaisen. Lemmen kamppailu käydään Petrarcalla sisäisen hillinnän tasolla, eikä ulkoisia kieltoja vastaan. Trubaduurit eivät olleet niin sisäänpäin kääntyneitä, etteivätkö he ylistäisi ruumiillista rakkautta. Mutta siinä missä  trubaduurit kertoivat torjutuista ehdotuksista, siinä Petrarca kertoi torjuvasta äänestä sielun sisällä.

Vaikka trubaduurien rakkaus oli ruumiillisempaa, se jäi kohteeseensa nähden abstraktiksi. Trubaduurin donnalla ei ollut persoonallista nimeä. Naisten nimet olivat usein kaavasta valittuja konventiota, salanimiä, jotka eivät viitanneet kehenkään. Mutta  Petrarca ylisti donnaansa toisin; Lauran nimi kuului vain hänelle ja kutsui vain häntä.

Laura oli hänen persoonallinen pyhimyksensä, joka vaati häneltä aitoutta ja rehellisyyttä. Vain Lauran nimi avasi Petrarcalle suhteen hänen omaan ainutkertaisuuteensa. On paradoksi, että se mitä oma oleminen merkisee minälle, vaatii paljastuakseen velvollisuuden toisen edessä. Laura merkitsi Petrarcalle eettistä vaatimusta. Renessanssin niin kuuluisa yksilökeskeisyys on Petrarcalle kutsua ‘olla minä’, tuo kutsu ei kuitenkaan tule hänelle omasta sielusta, vaan Lauran nimen kautta.

Petrarca aavisti, että hänen tyylinsä tulee suosituksi koska tämä maailma on niin rakkaudennälkäinen. Mutta samalla hän näki sonettiensa mitätöityvän, koska maailma tulee kalvamaan Lauran ainutkertaisuudesta viimeisetkin rippeet.

Kukaan muu ei siis ota Lauran nimeä niin vahvasti itselleen kuin Petrarca. Merkityksen tasolla Lauran nimi kutsuu Petararcaa yksilöllisyyteen,  äänteenä Laura hallitsee myös kielen materiaalista tasoa. Petrarca varioi runsaasti laura -sanaa ja liittää sen moniin erilaisiin ylistyksen (laudare) kohteisiin. Näin siis kohteiden vaihdellessa  laura  pysyy. Lauro - laakeri, liittää tuon äänteen kirjoittamiseen ja runouden olemukseen, l’aura - tuuli, liittää sen henkeen ja vapauteen, l’auro - kulta, tekee siitä fetissimäisen aarteen. Sonetit hokevat lauran  kaltaisia sanoja, vihjaten jatkuvasti siihen ilmaisemattomaan Lauraan, joka on hahmoton ja äänteellinen edellytys kaikelle sille mikä on Petrarcalle tärkeää.