Stanza - Tunteen Alusta

Stanza oli sonetin peruselementti,  petrarcalainen sonetti käsitti 5 stanzaa. Kyse ei ollut vain säkeiden nipusta, kuten suomenkielen ‘säkeistössä'. On parempi sanoa stanzaa tasoksi, silä kyseessä oli sointujen ja merkitysten esille asettamisen paikka.

Kun keskiaikaiset trubaduurit olivat yli sata vuotta aiemmin tehneet lyriikasta kielellisen ilon alueen, niin stanzat ymmärrettiin nyt alustaksi, johon tämä laulun ilo saattoi kiinnittyä.

Stanzat muodostavat siis tasoja. Se mahdollisti runouden, joka ei perustunut kerronnalliseen etenemiseen. Kertovat runot perustuivat säkeelle ja säkeiden virtaavuudelle, mutta säkeistöt muodostivat pysähtyneitä ja intiimejä tasoja. Säkeistöt tavallaan asettivat esille yhden tunteen kerrallaan. Olennaista ei siis ole säkeiden määrä, eikä asian kuvailu, vaan sen tehtävänä on päästää kuulija lähelleen, tiiviiseen yhteyteen tunteen kanssa. Tämä tapahtuu stanzassa samoin keinoin kuin laulun kertosäkeessä.

Stanzassa oli kyse ajatuksen kiinnittymisestä melodiaan. Tällainen säkeistö on enemmän kuin osiensa summa.

Sonetin yhdessä säkeistössä äänteellisesti soiva kuvio kiinnittää ajatuksen ja soinnin. Ensin on neljä säettä, riimikuvio on a-b-b-a. Sama  toistuu myös seuraavassa a-b-b-a.  Nämä kahdeksan säettä yhdessä muodostavat sonetin ensimmäisen osan (oktaavi).

Sonetin ensimmäinen osa muodostaa runon maailman,ja niiden puitteissa on ensin esitettävä alkutilanne, Suhde maailmaan luodaan toisessa säkeistössä. Seuraavassa Petrarca kuvaa ensin satakielen, ja rinnastaa toisdessa säkeistössä oman tunnetilansa siihen:

Kai lapsiaan tai puolisoa sorjaa (a)
tuo satakieli itkee sulosuulla (b)
helisee ilma, joka metsän puulla (b)
suruinen kaiku toistaa ääntä norjaa. (a)

Sen itseäni, tuskieni orjaa  (a)
säestävän voin kaiken yötä kuulla; (b)
on oma syyni, että saatoin luulla: (b)
jumalatarta Kuolema ei korjaa (a)

Nämä Petrarcan sonetin (311) kaksi stanzaa muodostavat selkeästi kaksi eri tasoa; ensimmäinen stanza asettuu ulkoiseen luontoon ja toinen asettuu lyyrisen minän sisäiseksi kokemukseksi. Satakielen laulu avaa ensimmäisen stanzan maailman; sen valitus luo akustisen tilan, helisevän ilman, jonka kautta hahmottuu myös puut ja metsän tila. Satakielen laulu itseasiassa säveltää koko metsän, se suhteellistaa luonnon kaikki tekijät tähän valitukseen. Pimeässä yössä puita ei näy, mutta metsä on aavistettavissa äänten kautta.

Vasta seuraava stanza liittää valituksen lyyriseen minään. Satakieli ja luonto valituksen kaikuna painuvat taustalle säestämään lyyrisen minän tuskaa. Samalla kun tapahtuu siirtymä ulkoisesta sisäiseen, samalla siirrytään valituksesta tuskaan. Näin siis ensimmäiseen stanzaan asettuu kaunis ja melankolinen valitus, toisessa stanzassa sama seikka paljastuu tuskaisena -  siitä tulee oma kokemus.

Stanzan vaiheet muodostuvat tiiviistä paririimistä (b-b), sekä etäällä toisistaan olevasta riimistä (a---a). Tiivis paririimi asettaa siis kaksi peräkkäistä säettä jännitteeseen keskenään, kun taas etäisempi riimipari muodostaa kätketymmän, mutta laajemman jännitteen. Erityisesti -orjaa, loppusointu kehittyy jännittävästi tässä Elina Vaaran käännöksessä. Ensimmäisessä stanzassa tuo loppusointu liittyy kauniisiin sanoihin: sorjaa ja norjaa. Toisessa vaiheessa paljastetaan tuohon loppusointuun kätkeytyvä merkitys -  orjaa. Myös loppusointu tukee valituksen muuttumista tuskaksi.

Sonetin riimiin kuuluu sointuvien sanojen rinnastuminen, siten että riimittyvät säkeet muodostavat ristiriitoja. Sonetin kirjoittajan tehtävänä on välttää ‘hedelmättömien kukkasten’ eli merkityksettömien riimiparien muodostuminen.

Onnistuessaan stanzassa riimikuvio ja lausekuvio muodostaavat tiiviin punoksen; ajatus sitoo silloin yhteen ne peräkkäiset säkeet, jotka eivät ole keskenään riimissä. Riimissä olevien säkeiden merkitys ei puolestaan saa olla harmonisessa, vaan pikemminkin paradoksaalisessa suhteessa. Näin stanzan jokainen säe asettaa riimin ansiosta sanat sekä soimaan, että merkitsemään. Parhaimmillaan riimin soinnin rikkoo looginen ristiriita. Ajatuksen harmonian taas rikkoo soinnin ristiriita - näin säkeet etenevät simultaanisesti sekä harmoniana että disharmoniana.

Sonetin loppuosassa tapahtuu käänne. Lopussa on kuusi säettä (sestetti) ja siinä riimittyvät säkeet yleensä vuorottelevat (c-d-c ja d-c-d). Riimikuvio on tällöin yksinkertainen, sen sijaan ajatuskuviolle tulee enemmän painoa. Sonetin lopun tulee ohjautua joko ratkaisuun tai siihen että ristiriita on ratkeamaton.