Latinasta Kansan Kieleen
Varhaiset humanistit suosivat aluksi vain latinaa, kuten keskiaikanakin oli
tehty. Italia sopi heidän mukaansa vain kansalle tarkoitettujen puheiden kieleksi.
Toki he halusivat soveltaa Ciceron ja muiden roomalaisten puhujien oppeja myös
italiankielisiin puheisiin. Varhaisrenessanssissa vallitsi siis kaksikielinen
kulttuuri, puheita pidettiin ja kirjeitä kirjoitettiin sekä latinaksi että italiaksi.
Kirjalliset tekstit olivat pääasiassa latinankielisiä, humanistien myötä suosioon nousi mm. uuslatinalainen runous, jossa latinan kielestä pyrittiin kehittämään uuden aikakauden kieli. Tunnetuimmat varhaisrenessanssin kirjailijat, sekä Petrarca että Boccaccio, molemmat katsoivat että heidän arvokkaimmat teokset on kirjoitettu latinaksi.
Monet humanistit olivat kuitenkin sitä mieltä, että jos heidän kotimaakuntansa kieli alistettaisiin kielioppisääntöihin siitä tulisi latinan veroinen ilmaisuväline. Mutta koska minkäänlaista kielioppia ei vielä ollut olemassa, italian eri murteiden käyttö kuulosti tökeröltä hienostuneen humanistin korvaan. Siksi tavoitteeksi tulikin kansan puhekielen jalostaminen sellaiseksi että sitä saattaa myös kirjoittaa.
Teoksessa Della famiglia Leon Battista Alberti kirjoittaa:
”Myönnän täysin, että muinainen latinan kieli oli rikasta ja kaunista, mutta en ymmärrä, miksi meidän nykyinen toscanan kielemme on niin väheksyttyä, ettei mikään sillä kirjoitettu tyydyttäisi meitä vaikka se olisi kuinka hyvää… Minun arvostelijani vetoavat siihen suureen arvovaltaan, joka muinaisella kielellä on kaikkien kansojen keskuudessa. On kuitenkin todettava, että tuo arvovalta perustuu yksinkertaisesti siihen että monet oppineet miehet ovat kirjoittaneet tällä kielellä. Meidän kielestämme tulee yhtä ilmaisuvoimainen, kunhan oppineet henkilöt päättävät ryhtyä määrätietoiseen ja tarmokkaaseen työhön sen jalostamiseksi ja parantamiseksi.”
(Leon Battista Alberti, Maalaustaiteesta, esipuhe, suom. Marja Itkonen-Kaila,1998)