Säännöllisen Runomitan Synty

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Runouden mittajärjestelmän, säännöllisesti nousevan tai laskevan poljennon, on sanottu sellaisenaan sisältävän renessanssimaisen henkäyksen.

Samalla tavalla kuin perspektiivi tilan hahmottamisen tapana syntyi renessanssin maalaustaiteessa, samoin ajan lineaarinen hahmottaminen on yhteydessä mitallisen runouden poljentoon. Runomitta merkitsi sitä, että samalla kun teksti ilmaisee sanottavansa, se etenee säännönmukaisesti. Se on yhteydessä renessanssin tieteessä syntyneeseen käsitykseen ajasta lineaarisesti etenevänä virtana. Runoudessa tämä laki omaksuttiin kuitenkin jo ennen kuin ajan mittaamisessa alettiin käyttää sekuntia. Kirjoittajat käyttivätkin metronomia, mutta eivät mitatakseen aikaa, vaan saadakseen runoon säännöllisen rytmin. Mitallisuus runossa on kuitenkin vivahteikkaampaa kuin metronomin tikitys, sillä rytmi on joko nousevaa tai laskevaa.

Sonetin mitta perustuu nousevalle jambille; se lähtee käyntiin painottomalla tavulla niin että sanan loput nousevat painollisiksi. Eurooppalaisissa kielissä tämä moottori käy sulavasti, koska niiden ääntämyksessä on paljon nousevaa rytmiä. Sen lisäksi näissä kielissä on runsaasti yksitavuisia prepositioita. Ne antavat jambin alkuun tarvittavan painottoman aksentin. Siksi suomen kieli on tarvinnut erityisen paljon muokkaamista taipuakseen jambiin.

Sonetin rytmi on jambista. Sen yksittäinen säe muodostuu viidestä laskevan ja nousevan tavun vuorottelusta, siten että jälkimmäiselle tavulle sattuu paino. Näin jambisesta rytmistä tulee nousevaa.

                      Vaan kos/kaan kal/ven/na ei sää/li Tei/tä

                      val/mii/den kil/pein/ taak/se ai/na jäit/te.

                                                                        (Petrarca)

Myöhemmin kansallisen runomitan hakeminen, esimerkiksi kalevalaisen nelipolvisen trokeen, on humanistisen tradition sovittamista kansallisiin erityispiirteisiin. Tämä prosessi lähti liikkeelle vulgaarin puhekielen hienostamisesta varhaisrenessanssin Italiassa. Myöhemmin kaikissa sivistyskielissä toteutui tämä sama poljennon periaate. Siitä tuli runollisen tyylin kriteeri pitkäksi aikaa.

Vaikka lyriikassa vapaa mitta on sittemmin syrjäyttänyt säännöllisen poljennon, jambi ei suinkaan ole kadonnut. Mitta on hajonnut yksittäisiin lauseisiin, niin että jambinen rytmi on usein lyyrisen tunnelman taustalla myös vapaamittaisessa runoudessa. Toinen muutos jambin historiassa on  siirtymä korkeakulttuurista iskelmiin: suuri osa iskelmien mieleen jäävistä sanakuluista on jambia.

Keskiaikana runo oli pääasiassa laulun apuna käytetty käsikirjoitus - se sai äänen esittäjältään.

Pelkän kirjoituksen rytmissä ei ole vielä ääntämystä,  on vain lyhyitä ja pitkiä tavuja. Vasta ääneen luettuna siihen tulee nouseva tai laskeva poljento. Renessanssin myötä siis puhekielen ääntämystä alettiin kuunnella runon rytmissä. Uusi mittajärjestelmä mahdollisti sen, että kirjoittaja voi hallita myös sanojen painoja, ja näin kirjoittaja sai enemmän valtaa tekstin esittäjään nähden.

Säännöllisen runomitan synnyn taustalla on poleeminen asenne keskikaikaista runoutta vastaan. Kun kansankieltä kehitettiin kirjalliselle tasolle, haluttiin myös uudenlaista mittaa, järjestelmää, joka painotti elävää ääntä enemmän kuin latinankielinen runous. Vanha tavumäärille perustuva mitta oli pelkästään tekstuaalista,  mutta tavupainojen kuuntelu merkitsi elävän kansankielen suosimista.