Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Yleistä ranskalaisesta renessanssista

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos maanantai 28. syyskuuta 2009, 12.20


fransRanskalaisen renessanssin ratkaisevana tapahtumana pidetään vuotta 1494, jolloin ranskalaiset sotilaat tunkeutuivat Alppien yli Po-joen laaksoon. Italian taide ja elämäntavat tekivät mullistavan vaikutuksen ranskalaisiin. Ei kulunut kuin 20 vuotta, kun Ranskan valtaistuimelle nousi renessanssikuningas Frans I (kuvassa), ranskalaisen kulttuurin isä. Hänen kaudellaan taide kukoisti, naiset saivat merkittävän roolin hovissa. Kuninkaan kolme naista; hänen äitinsä ja puolisonsa sekä sisarensa, loivat loistavan renessanssihovin ranskanmaalle.

Ranskalaiseen renessanssiin kuului vahva oman historian ja kansallishengen korostus. Poliittisena oppaana oli Machiavellin Ruhtinas. Se sopi ranskalaisten tarpeisiin mainiosti. Parhaiten johdetussa valtiossa kaiken vallan tuli keskittyä kuninkaan henkilöön, hänestä tuli kansallisuuden henkilöitymä. Kun runoilijat ylistivät hallitsijaa, he tarkoittivat sillä kansallisuuden symbolia. Rauhaa ja valtiollista tasapainoa rakennettiin suvereenin hallitsijan varaan. Poliittinen sekasortoisuus haluttiin poistaa luomalla kuninkaan hallitsema säätyjen järjestys. Ihmisellä oli paikkansa ja säätynsä, se nähtiin luonnon järjestyksenä, säädyllisyyden rikkominen nähtiin rikoksena luontoa vastaan.

Ranskalaisen renessanssin keskeisenä lähtökohtana oli kuningasperhe. Renessanssiruhtinaan tavoin toiminut kuningas Frans I tunnetaan humanismia edistävästä politiikastaan. Hän perusti teologisesti tiukkamielisen Sorbonnen yliopiston kilpailijaksi College de Francen,  jossa edistettiin humanistisia tietietä. Hänen sisarensa  Margareta naitiin Navarran kuningattareksi,  ja hänestä tuli varsinainen renessanssin henki. Hänen hovinsa oli taiteellisesti ja älyllisesti vilkas keskus, ja Margareta Navarralainen itse oli merkittävä kirjailija, ja uskonpuhdistuksen tukija.

Oppinut lääkäri, teologi ja kirjailija Rabelais ilmentää parhaiten ranskalaisen renessanssin vapautta. Hänen älyllinen kiinnostuksensa oli ehtymätöntä. Tieteellisen aktiivisuuden  lisäksi hän osallistui uskonpuhdistuksen kehittelyyn, mutta  joutui kiistaan puhdasoppisen Calvinin kanssa. Lähempänä Rabelaista olikin Erasmus jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa, molemmat päätyivät uudistustyöhön katolisen kirkon parissa.

Nykyään Rabelais tunnetaan aivan muista syistä. Hän on koomisen kirjallisuuden eräs suurimmista. Rabelaisin Gargantua ja Pantagruel -teossarja on komiikan ja älyn valtavaa paisuttelua. Sen sankarit ovat jättiläismäisiä kooltaan, ruokahalultaan, lukeneisuudeltaan sekä voimaltaan.  Teossarja on groteskin huomoristinen, samalla siinä on filosofiset ja teologiset tasot. Erityisesti Rabelaisin merkitys nykyajalle on korostunut Mihkail Bahtinin tutkimusten myötä, joissa hän tarkastelee Rabelaisin groteskia, ylösalaisin käännettyä ja karnevaalimaista maailmaa

Humanistinen kiinnostus roomalaista kirjallisuutta kohtaan huipentui Ranskassa Montaignen esseistiikassa. Tämä aatelisoppinut loi roomalaisten kirjoitusten pohjalta täysin uuden ja renessanssimaisen lajin: esseen.  Aiemmin roomalaisten kehittämää retorista taitoa mukailtiin, kuitenkaan painottamatta kirjoittajan persoonallista suhdetta tekstiin. Montaignen essee yhdistää roomalaisen tyylin moderniin itsetuntemukseen.

Montaignen esseet kertovat subjektiivisesta itsetietoisuudesta. Kyse on aivan muusta kuin renessanssiin joskus liitetystä pöyhkeästä yksilöllisyydestä, joka palveli aatelistoon kuuluvien ylemmyyttä muihin nähden. Montaingelle on keskeistä kristillisen nöyryyden vaatimus yhdistettynä yksilöllisyyteen. Hän sanoi kuvaavansa vain itseään, tavallista elämää jonka jokainen kohtaa omalla itsessään. Montaigne antoi kirjallisen muodon omakohtaisuudelle.