Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Montaignen Minä

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 11.58


Montaignen esseet kertovat renessanssin aikaisesta itsetietoisuuden avautumisesta. Kyse ei ole lainkaan piittaamattomasta yksilöllisyydestä, joka palveli aatelistoon kuuluvien ylemmyyttä muihin nähden. Montaingelle on keskeistä kristillisen nöyryyden vaatimus yhdistettynä yksilöllisyyteen. Montaigne sanoi kuvaavansa vain itseään, alhaista ja maineetonta elämää jota hän elää:

”Kuvaan tavallista ja loistotonta elämää, mutta eihän tuolla väliä. Koko moraalifilosofian voi yhtä hyvin soveltaa tavalliseen yksityiselämään kuin vaiheiltaan rikkaampaankin: jokainen ihminen kantaa itsessään ihmiskohtalon täydellisenä. Kirjailijat esittävät kansalle itsestään jonkin erikoisen ja ulkokohtaisen puolen; ensimmäisenä minä esittäydyn koko olemuksellani: Michel de Montaignena. Jos maailma moittii minun puhuvan liikaa itsestäni, minä taas valitan, ettei se uhraa itselleen ajatustakaan."

Montaigne käsittelee tässä myöhemmin modernille ihmiselle niin keskeistä kokemusta ”inhimillisestä tilanteesta” (L’humaine condition). Jokaisen ihmisen elämä on omakohtainen, ja sitä ihminen voi arvioida vain suhteessa itseensä - eli kuten Montaigne sanoo "jokainen ihminen kantaa itsessään ihmiskohtalon täydellisenä."

Tämä omakohtaisuuden kokemus on ydin, jota Montaigne tavoitteli, kun hän sanoo olevansa aiheestaan perillä paremmin kuin kukaan muu. Hän ei kerskaile vaan viittaa siihen, että hänen omakohtaisuudestaan ei kukaan ole kirjoittanut. Ihminen ei ole pysyvä vaan jatkuvasti muuksi muuttuva, hänen sisäiset pyrkimyksensä, hänen toiveensa ja hänen ympäristönsä muuttuvat. Metodina Montaignella on kuuntelu, oman itsen kuuntelu, ja oman olemisensa prosessimaisuuden tarkastelu kirjoittamalla: ”Maailma muuttuu jatkuvasti; minä olen osa maailmaa; johtopäätös, minä muutun jatkuvasti.”

Maailman jatkuva muuttuminen on kuvattu kahta kautta: ensiksikin kaikki muuttuu ajan myötä ja toiseksi ne jotka ovat pysyviä muuttuvat vain hitaasti. Täten Montaigne rakentaa pelin kahden minänsä välille: toisaalla on se joka kirjoittaa, ja toisaalla on se joka on kirjoituksen aiheena.

Minä kuvaan itseäni, minä olen hahmo joka olen jatkuvasti muuttuva: johtopäätös, itsetarkasteluni täytyy myös olla jatkuvasti muuttuvaa.

Renessanssiin liittyvä uusien horisonttien avautuminen ja ”ihmisen löytäminen” on Montaignen kannalta siis omasta itsestä löytyvän horisontin äärelle asettumista,  itsensä kuuntelemisen oppimista.