Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Melankoliaa Ja Kansanrunoutta

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


Klassismin ja valistuksen hallitessa kirjallista makua, lyriikassa suosittiin oppineita muotoja ja opetusrunoutta. Siksi vaikutti aivan kuin lyriikka olisi löydetty uudestaan, kun englantilaiset saivat 1750 –jälkipuoliskolla lukeakseen yötunnelmia, yksinkertaisia balladeja ja kansanlauluja.

Edward Youngin ”Valitus eli yöllisiä ajatuksia” (The complaint or Night thoughts on life, death and immortality 1745). Julkaisi vanhana miehenä, usean vuoden vaikenemisen jälkeen täysin uudenlaista lyriikkaa. Aiemmin hän oli kirjoittanut klassismin henkeen, nyt tyyli oli aivan toinen. Hän luopui klassistisesta ja Popen edistämästä ”herooisesta parisäkeestä”  ja käytti vanhempaa Miltonilta periytyvää ”silosäettä”. Tämä oli selvä kannanotto klassismia vastaan. 

Teos koostuu yhdeksästä  ”yöstä”, ne ovat melankolisia mietelmiä ja maailmantuskaa. Muodoltaan se on vapaa, ja sen tunteellista hämäryyttä ihailtiin klassismin selkeän jäsentelyn jälkeen.

Tämä sikermä teki Youngista oitis kuuluisan, ja ”Night thoughts” on 1700 –luvun suosituinta runoutta. Aivan uusi asia tuon ajan runoudessa oli  yöstä, melankoliasta ja uskonnollisesta äärettömyyskokemuksesta kirjoittaminen.

The melancholy ghosts of dead renown,

Whisp’ring faint echoes of the world’s applause,

With pentinential aspect, as they pass,

All point at earth, and hiss at human pride,

The wisdom of the wise, and pranchings of the great.

(Edward Young: Night Thoughts)

Young toi esille myös uudenlaista käsitystä luovasta nerosta. Ajatuksella on toki ollut edeltäjiä jo aiemmin, mutta Youngin teos ”Ajatuksia itsenäisestä luovasta työstä” (Conjectures on original composition, 1759) on tietoinen hyökkäys klassismin ihanteita vastaan. Hän puolusti taidetta joka oli säännöistä riippumatonta, taidetta joka perustui kirjoittajan persoonallisuuteen ja johonkin jumalaiseen hänessä.

Edward Young kirjoitti:

”Tämä meissä asuva Jumala on moraalisen maailman piirissä omatunto, älyllisen maailman piirissä nerous. Ilmanoppineiden sääntöjä saattaa nerous johdattaa meidät oikeaan runoudessa, samoin kuin omatunto johdattaa meidät oikeaan elämässä ilman maan lakien apua.”

( ks. Schück: Yleinen kirjallisuuden historia, 7 1961,s.10 suom. Katri Ingman-Palola)


GRAY

Kansanrunouden suosio syntyi myös halusta vapautua sääntöjen hallitsemasta kirjallisuudesta. Tämä klassismin kannalta primitiivinen ja oppimaton rahvaan joukosta löytynyt runous nähtiin eräänlaisena luonnon neroutena, suorana kansantunteen ilmaisuna.

Kansanrunous muutti Englanissa koko kirjallisuustradition kontekstia, aiemmin englantilainen kirjallisuus kehittyi vain suhteessa eteläiseen Eurooppaan. Mutta kansanrunouden nousun myötä pohjoisen kulttuuritradition piirteet asetettiin vastakohdaksi klassistiselle Välimeren hallitsemalle traditiolle. 

Thomas Gray, jonka kerrotaan olleen hiljainen oppinut, kiinnostui nimenomaan pohjoisesta kulttuuritraditiosta. Hän tunsi islantilaista ja skandinaavista traditiota, mutta erityisesti hän edisti kelttiläistä kansanrunoudesta. Thomas Gray asetti  runonlaulajat selkeiksi  vastakohdiksi klassistisiin runoilijoihin nähden.  Erityisesti hänen runonsa ”Bardi – runonlaulaja” (The Bard, 1757) on suuntaa antava, siinä  hän luo kuvan viimeisestä runonlaulajasta Walesin kukkuloilla, joka loitsii hurjan kirouksen niiden ylle jotka tuhosivat heidän kulttuurinsa.

Grayn kuuluisin runo on kuitenkin elegia, eikä kansanlaulu. ”Elegia maalaiskylän kirkkomaalla” (Elegy in a country churchyard 1751)  Runo oli sävyltään uudenlainen, unohtuneen hautausmaan tunnelma, hiljaisuus ja melankolia vallitsivat siinä.  Kaikki rikkaudet ja hovien loisto kuvataan turhaksi, sillä

 ”The baths of glory leads but to the grave”

Kirkkomaalla runoilija katselee köyhien maalaisten elinaikoja ja miettii kadonneita elämäntarinoita, kuinka monessa näistä turpeen alla makaavista olisi ainesta enempään mutta köyhyys oli jähmettänyt hänen sielunsa. Nämä melankoliset tunteet merkitsi jotain aivan uutta

Varsinainen läpimurto kansanrunouden alueella oli kuitenkin aikanaan skotlantilaisen kansanrunouden  jäämistö: ”Ossianin laulut” 1765.  James Mcpherson julkaisi englanniksi keräämiään ja gaelin kielestä kääntämiään runoja, jotka kertovat skottien tarumaisen sankarin Fingalin teoista hänen poikansa Ossianin laulamana.

Mcpherson ei ollut varsinainen kansanrunouden kerääjä, mutta loistava kääntäjä, joka jäljiltä kohta koko Eurooppa luki tunteellisista sankareista Ossianin lauluista.

Teos herätti ennenkuulumattomat kiistat, toisaalta klassismin koulima kirjallinen maailma epäili voiko takapajuisesta Skotlannista tulla hyvää runoutta. Toisaalta kansanrunouden tuntijat epäilivät Mcphersonia väärentäjäksi, jonka gaelin kielen taito oli huono ja joka käänsi runot erittäin vapaasti. Kaiken huipuksi alkuperäiset tekstit katosivat kustantajan huolimattomuuden seurauksena, jäljellä oli vain epäluotettavia jäljennöksiä ja englanniksi käännetyt laulut.

”Ossianin laulujen” surumielisyys  ja synkän skotlantilaisen maiseman kuvaus lumosi kirjallisuuden lukijat.