Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Raivoisa Kleist

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


Heinrich von Kleist (1777-1811), draamakirjailija, upseeri, sado-masokisti ja preussilainen aatelismies. Kleist oli aggressiivinen nero, jonka elämänasenne oli taito elää "pysyvässä epätoivon tilassa" vaalimatta harhaluuloja paremmasta. Hänen sanotaan olleen sado-masokisti, joka etsi naista kumppaniksi yhteiseen kuolemaan.

Kuollessaan 1811 Kleist oli tuntematon, kunnes ekspressionistit löysivät hänen taiteensa sata vuotta myöhemmin.

Nuori Kleist, valistushenkeen kasvatettu upseerintaimi vihasi asemaansa. Erosi armeijasta, purki kihlauksensa, alkoi opiskella filosofiaa, matematiikkaa ja luonnontieteitä. Kantin filosofiasta hän veti omat johtopäätöksensä: tieto on turhaa ja toiveet turhia. Johtopäätös, jonka vasta eksistentialistit ymmärsivät: hän valitsi pysyvän epätoivon ja elämän vailla kuvitelmia.

Kleist matkusteli, kirjoitti, heittäytyi lemmenseikkailuihin ja suunnitteli itsemurhaa. Ensimmäisen näytelmänsä hän luki Weimarissa Wielandille, joka näki Kleistissa Goethea ja Schilleriä voimakkaamman neron. Mutta uusissa epätoivon puuskissa hän poltti käsikirjoituksensa. Kleist kirjoitti siskolleen:

" Olen Pariisissa lukenut teokseni, sikäli kun se oli valmis, sen hylännyt ja polttanut: ja nyt on kaikki lopussa. taivas kieltää minulta maineen, maan lahjoista suurimman: kuin itsepintainen lapsi heitän pois kaikki muut...astun ranskalaiseen sotapalvelukseen ja hyökkäämme kohta Englantiin. Kaikkien meidän turmiomme väijyy meren yllä, minä riemuitsen kun on näkyvissäni  rannattoman upea hauta."

Kleistin kerrotaan yrittäneen pestautua Napoleonin armeijaan. Mutta mies oli liian sekavassa mielentilassa ja hänet palautettiin Saksaan. Dresdenissä Kleist toimi kirjallisissa piireissä, toimitti aikakauslehteä. Hänen kirjoituksiaan painettiin ja näytelmiä esitettiin. Nämä olivat kaksi hänen elämänsä onnellisinta vuotta.

Sitten Kleist sekaantui oikeistopolitiikkaan, hän oleskeli Berliinissä ja avusti äärikonservatiivista lehdistöä. Hän kannatti tuolloin kiihkoisänmaallisia fasismin edeltäjiä.

Yhä katkerampana hän eristyi ja masentui. Löysi viimein naisen, joka halusi kuolla hänen kanssaan. Henriette Vogel haaveellinen nainen ja parantumattomasti sairas. Haltioituneen kirjeenvaidon ja tapaamisten jälkeen 21.11.1811 Kleist ampui ensin naisen ja sitten itsensä.

" Taivas tietää, mitkä tunteet, puolittain surumieliset, puolittain hilpeät, liikuttavat meitä tällä

hetkellä, jolloin sielumme kahden iloisen ilmalaivan lailla kohoavat yli maailman."

Päivätty Potsdamin Stimmingsissä - kuolemani aamuna. Heinrich von Kleist."

Ensimäinen Kleistin tunnettu draama oli perhetragedia ”Die Familie von Schroffenstein” (1802). Se  oli jambimittaan kirjoitettu julma kuvaus kahden perheen välisestä verikostosta, ja rakkaudesta kahden nuoren kesken. Toisin sanoen Romeo ja Julia asetelma. Näytelmässä Kleistin rakastavaiset voittavat ensin kaikki esteet, mutta kun he saisivat toisensa niin he ymmärtävät  toisensa väärin. Alituisesti rakkaus Kleistin kehittelemänä erehtyy kohteessaan ja palaa omassa himossaan. Koston ja tappamisen kierre paljastuu täysin erehdykseksi – mutta vasta kun lähes kaikki henkilöt oli surmattu ja vanhemmat tappaneet lapsensa. Näin elämän koko irrationaalisuus paljastui. Kerrotaan että Kleist nauroi ääneen lukiessaan näytelmäänsä.


SADISTINEN SANKARITAR

Penthiseleilea (1808) on Kleistin tragedia joka sijoittuu Kreikkaan, siinä esiintyy myyttisiä amatsoneja, yksirintaisia naissotureita jotka jousella ampumisen parantamiseksi ovat leikanneet toisen rintansa. He eivät saa valita miestä rakkaudesta, vaan heidän on yhdyttävä mieheen joka voittaa heidät taistelussa.

Amatsonien kuningatar Penthesilea uhmaa tätä lakia koska on rakastunut Akhilleukseen. Näin tunteet tulevat mukaan amatsonien kylmään, tuhoavaan naissoturin elämään. Tragedia piilee siinä, että Akhilleus on jo rakastunut Penthesileaan. Soturinainen haluaa valloittaa rakastettunsa, sitoa piikikkäin ruusukahlein ja alistaa tämä rakastelussa.

Mutta Akhilleus on voimakkaampi ja ovelampi. Hän näyttelee hävinnyttä ja nainen kuvittelee voittaneensa.  Mutta kun Penthesilea huomaa petoksen hän luulee että toinen pilkkaa häntä - raivo voittaa rakkauden, hän päästää verikoirat Akhilleuksen kimppuun ja silpoo vimmoissaan omilla hampaillaan miehen ruumista. Kleist on sanonut Penthesileasta:

" Minun sisin olemukseni on siinä; samalla kertaa sieluni koko tuska ja loisto."

Tunnustusta toivoen Kleist uskalsi antaa näytelmän Goethen luettavaksi. Näytelmä oli huutavassa ristiriidassa Goethen kuvaaman seesteisen ja harmonisen viileän antiikkikuvan kanssa, Kleist oli kuvannut raakaa ja välivaltaista Kreikkaa.

Penthesileassa nainen edustaa järjetöntä rakkautta, mies laskelmoivaa viekkautta. Kleistin tuotannossa on aina näin. Nainen on uhri, jonka mies yrittää alistaa "esineekseen".

”Rikottu ruukku” (1808) on asetelmaltaan aiempia sovinnaisempi komedia, ja se on suomennettukin. Juoni on symbolinen: ruukku on rikottu ja särkijää etsitään. Syyllinen on kuitenkin itse tuomari; hän on lahjottava irstailija, joka yrittää vietellä viattoman Eeva nimisen naisen. Tuomari itse on nimeltään Adam. Kysymyksessä on jälleen taistelu miehen ja naisen välillä, tunteen ja viekkauden välillä.

Kleistin novelleista kuuluisin on Michael Kohlhaas (1808). Se on kertomus raivoisasta kapinasta.

Nimihenkilö on hevoskauppias, jolta raaka aatelismies on varastanut pari hevosta.

Pyrkiessään saamaan oikeutta hän ajautuu perustamaan kokonaisen kapinallisten sotajoukon. Hän joukkoineen kylvää kauhua läpi koko saksanmaan. Mitättömästä asiasta kasvaa valtiollinen prosessi. Ihminen on jälleen yksin mieletöntä maailmaa vastassa, ja aiheuttaa tuhoa saadakseen

itselleen oikeutta. Myös Kohlhaas saavuttaa Kleistin useimpien sankareiden tavoin autuudentunteen vasta kuolemassa.