Antiikin Merkitys Schillerille

Schillerin kiinnostus antiikkiin ja ns. klassisistinen kausi näkyy parhaiten hänen estetiikassaan. Jenan yliopistossa professorina toimiessaan, Kantin filosofia vaikutti häneen voimakkaasti. Aiemmin Sturm und Drangin sponaaniutta ja subjektiivisuutta puolustanut Schiller kiinnostuukin nyt Kantista jonka mukaan kauneus syntyy pyyteettömästä havainnosta. Schillerin ihanteena esteettisen kasvatuksen teoriassaan on kreikkalainen ihminen, jota hän piti sekä aistillisena että esteettisena. Schiler korosti kasvatuksen teoriassaan pyyteettömän leikin merkitystä että ihminen kasvaisi tuntevaksi ja aistilliseksi olennoksi. Leikki, vapaus ja kauneus liittyvät Schillerin mukaan yhteen.

Schillerin mukaan vapaan ihmisen olemuksessa olennaista on LEIKKI. Sitä voi pitää Kantin tarkoittaman ”pyyteettömyyden” uutena muotona. Leikki ei ole vain lasten asia, vaan se kuuluu alkuperäiseen ihmisen vapaaksi tulemisen kehitykseen. Vaikka leikin kulku näyttäisi taktiselta toiminnalta, niin Schierin mukaan se on prosessia, jossa ihminen luopuu yksilöllisyydestään ja joutuu leikin kuljetettavaksi ja vapaiden mahdollisuuksien tilaan; leikissä jokainen mahdollisuus antaa aina tilaa uudelle mahdollisuudelle.

NAIVI TAI SENTIMENTAALINEN

Teoksesaan ”über naive und sentimentalische Dichtung” (1795) Schiller erottaa kaksi runouden ja tuntemisen tapaa; joista toinen viittaa antiikkiin ja toinen moderniin. Hänen mukaansa antiikissa ihmisen luonto toteutui puhtaimmillaan, toisin kuin modernina aikana jolloin ihminen on sivilisaation vanki. Täysin luonnollinen, ihmisestä itsestään välittömästi kumpuava luovuus ja tuntemistapa on välitöntä ja positiivisessa mielessä naivia. Antiikin runoilijalla oli Schillerin mukaan välitön ja täysin luonnollinen suhde lahjoihinsa. Moderni runoilija puolestaan on sentimentaalinen – ja keinotekoinen, hän kaipaa ja etsii todellista elämää koko ajan. Sentimentaalinen runoilija on tunteitaan reflektoiva, kun taas naivius johtaisi takaisin yksinkertaisiin tunteisiin ja elämään.

Estetiikassaan (”Ästhetische Briefe”) Schiller ajaa aistimis –ja tuntemiskyvyn vallankumousta. Koska aistimista ei Kantin jälkeen ole enää pidetty pelkästään passiivisena vastaanottamisena, vaan aistiminen on subjektin aktiivista toimintaa. Schiller teki tästä sen johtopäätöksen, että aistimisen kykyä tulee kehittää. Rationalismi on suhtautunut aisteihin vain ulkoisia ärsykkeitä välittävänä toimintana, mutta romantiikan henkeen Schiller pitää aistimista ja tuntemista alueena jossa ihmisellä on edessä uudet mahdollisuudet. Hänen mukaansa rationalismi oli erottanut ulkoisen aistimuksen ja tunteen, mutta ihmiselle olisi parempi oppia tuntemaan ulkoisten aistivaikutelmien ja sisäisten tunteiden välisiä yhteyksiä.

Uuden aistimellisuuden, ei vain aistillisuuden, vaan laajemmin kaikkia aisteja koskevan vapautumista Schiller piti nimenomaan estetiikan tehtävänä. Esteettisellä hän ei tarkoittanut mitään ylihienostunutta taiteen arviointia, vaan tavaksi jonka myötä ihmiset oppisivat kokemaan maailmaa välittömästi ja syvästi. Näin Schiller haluaa palauttaa sanalle ’esteettinen’ sen kreikkalaisen ’aisthesis’ merkityksen joka tarkoittaa yleensä kaikkia aistimuksia.

KAUNIS SIELU

Ajatus sivistyksestä on antiikkia ihailevan idealismin perusajatuksia, Schillerin esteettisessä

kasvatuksessa se saa ajalle luonteenomaisen leiman. Tavoitteena on ihmisen alkuperäisen vapauden esille tuominen, sama mikä Schillerin mukaan näkyi kreikkalaisessa ihmisessä ja Schiller nimeää sen kauneudeksi. Vapaa ihminen löytää kauneuden.

Schillerille vapaa ihminen on pakanallisen helleeninen; hän on aistillisuutta ja järkeä vapaassa ja pakottomassa suhteessa. Tässä hän asettuu Kantia ja kristillistä traditiota vastaan. Schiller ajattelee vapauden olevan kauneudessa toisin kuin Kant jolle vapaus on etiikassa.

Schiller kehittelee täydellisen ihmisen mielikuvan, ”Kaunis sielu” on vapaa kaikesta moraalisista velvollisuuksista, sillä ’kauniille sielulle’ hyvä tulee ilman ponnistelua. Tämä Schillerin ajatus vaikutti voimakkaasti Goetheen, joka ”Wilhlelm Meister” romaanissaan tekee eräästä henkilöhahmosta tällaisen ”kauniin sielun”.

TRAGEDIA MARIA STUARTISTA

Draaman alueella klassisistisen kauden Schiller kirjoitti ns. puhdistumisdraamoja. Maria Stuart (1800) tragediassa kuvataan sankarittaren vähittäistä puhdistumista ja täydellistymistä. Päähenkilö odottaa vangittuna kuolemantuomiota, hän yrittää eri keinoin päästä vapaaksi mutta epäonnistuu pyrkimyksissään ja paljastaa koko suuren luonteensa vasta kuollessaan.

Schiller ottaa ”Maria Stuartissa” oppia ranskalaisten klassisen tragedian Racinesta, hän keskittää draaman vain päähenkilön vankeusaikaan ja tilanteeseen jossa kuolemantuomiota odotetaan. Tragediassa on klassistiseen henkeen hiljaista suuruutta ja eleetöntä ylevyyttä.

Draamassa kuvataan siis vain Maria Stuartin viimeisiä hetkiä. Kuningatar on jo kauan ollut vankina. Nyt odotetaan, että uusi kuningatar Elisabeth allekirjoittaisi kuolemantuomion. Jännitystä draamaan syntyy yrityksistä vapauttaa Maria Stuart. Yritykset huipentuvat kohtaukseen, jossa Maria Stuart onnistuu tapaamaan kuningatar Elisabethin. Hän toivoo saavansa kilpailijaltaan anteeksiannon. Hän nöyryyttää itsensä mahtavan Elisabethin edessä, joka on turhamainen ja pilkkaa tätä. Maria Stuart menettää malttinsa ja yritys päättyy ilmiriitaan.

Tämäkin kohtaus käyttää antiikista löydettyä esikuvaa eli ”kohtalon ivaa”. Maria Stuart oli toivonut että Elisabethin tapaaminen toisi käänteen parempaan suuntaan, mutta tosiasisassa se sinetöi hänen kohtalonsa.