Goethen Ja Schillerin Ystävyys

Sekä Goethe että Schiller nousivat kulttimaineeseen Sturm und Grang –kaudella. Myöhemmin keski-ikäisinä kun herrat tapasivat Schiller oli Jenan yliopistossa professorina ja kehitteli uutta estetiikan ja leikin teoriaa. Goethe oli Weimarissa ministerinä ja tutki enimmäkseen luonnontieteitä.

Goethe oli jo ehtinyt kyllästyä Weimarin keskustelupiireihin. Mutta Schiller toi keskusteluihin uusia tuulia. Schiller mursi Goethen eristäytyneisyyden, herätti uudelleen keskusteluhalut ja polemiikin.

Schiller oli jo pitkän aikaa paininut Goethen ajatusten ja taiteen kanssa. Hän pyrki löytämään oman tiensä vanhempaa polvea edustavaa Goethea vasten. Schiller oli myös hieman katkera, koska Goethe näytti saavuttaneen asemansa niin vaivattomasti. Schiller itse koki jatkuvasti epäonnistumisia. Samalla Goethe itse suhtautui välinpitämättömästi Schilleriä kohtaan.

Schiller tunsi jo muut Weimarin intellektuellit ennen Goethea. Goethe koki Schillerin vastenmieliseksi ja vältti tämän tapaamista ehkä siksi, että näki tämän edustavan sitä poleemista kiihkoa ja nuoruutta, jonka hän itse oli jättänyt taakseen. "Myrskyn ja kiihkon" henkeä. Schiller piti tätä loukkaavana väheksymisenä.

Kuitenkin Goethe suositteli Schilleriä Jenan yliopistoon historian professoriksi, virkaan ei liittynyt palkkaa. Kun Schiller meni kiittämään Goethea, vastaanotto oli täysin muodollinen Weimarin ministerin vastaanotto. Schiller kirjoitti loukkaantuneena:

 "Tuo mies, tuo Goethe, on kerta kaikkiaan tielläni ja muistuttaa minua niin usein siitä, että kohtalo on ollut kova minua kohtaan. Kuinka keveästi onkaan hänen kohtalonsa kantanut hänen neroaan ja kuinka hellittämättä minun täytyy tähän hetkeen saakka taistella."

Kuusi vuotta myöhemmin he tapaavat. 1794 Jenan luonnontutkijain seurassa, sekä Goethe että Schiller ymmärsivät toisiaan kritisoidessaan yhdessä erään esitelmän. He jatkoivat teoreettista keskusteluaan Schillerin luona, siellä keskusteltiin Goethen mieliaiheesta, symbolisesta alkukasvista.

Keskustelun jälkeen Schiller lähetti Goethelle kuuluisaksi tulleen kirjeen, jossa selvitteli Goethen ajattelun luonnetta ja osoitti ymmärtävänsä sen paremmin kuin kukaan muu.

Schiller puhui kirjeessään  yksityiskohtia tutkivan empiirikon  "spekulatiivisen" ja oman idesalistisen näkökulmansa erosta. Hänelle Goethen "intuitiivinen empiirisyys" on mielenkiintoista vain koska se nerokkaasti nousee yksityiskohtien ja empirian tasolta yleiselle tasolle.

Ajattelijoina Goethe ja Schiller olivat vastakohtia. Goethe ajatteli konkreettisesta yksittäisestä tapauksesta kohti yleistystä, Schiller taas oli idealistisen ajattelun mestari, jossa yleinen näkökulma

valaisi yksityisenkin. Empiristi ja idealisti, Goethen "naiivi" empiirinen välittömyys ja Schillerin "sentimentaalinen" idealismi. Tämä näkyy Schillerin varsin mullistavaksi tulleesta teoksesta, joka jakoi taiteen joko naiviin tai sentimentaaliseen.

Schillerin tarmon ansiosta he siis kohtasivat. Kohta Schiller tuli jo kahden viikon mittaiselle vieraskäynnille Jenasta Goethen luo Weimariin. Näin syntyi mahtava dialogi, jossa molemmat laittoivat kykynsä peliin. Jäljet siitä näkyvät molempien tuotannossa, sekä yhteisessä kirjeenvaihdossa. Kuitenkin ystävyys säilytti aina tietyn etäisyyden, teitittelystä ei koskaan luovuttu.Schiller kirjoitti:

"Nyt palaatte, kokeneena ja kypsänä, takaisin nuoruuteenne ja liitätte hedelmän kukkaan. Tämä toinen nuoruus on jumalten nuoruutta, ja kuolematon kuin sekin."

"Te olette lahjoittanut minulle toisen nuoruuden ja tehnyt minusta uudelleen runoilijan, joka olin jo lakannut olemasta" vastasi Goethe.

He työskentelivät molemmat tähän aikaan enemmän teorian kuin runouden parissa. Goethe tutki luontoa, etsi luonnosta elämän ja ilmiöiden alkumuotoja. Schiller perehtyi filosofiaan ja historiaan. Tähän aikaan hän oli kehittelemässä merkittävintä työtään, taiteenfilosofista teoriaa.

XENIAT

Schillerin toimittama aikakauslehti "Die Horen" toimi yhteisenä foorumina. Schiller julkaisi siinä esteettiset tutkimuksensa, jotka aikalaisille olivat liian vaikeasti omaksuttavaa, ja ymmärrettiin vasta myöhemmin. Goethe julkaisi runojaan ja kertomuksiaan.

1795 Goethe ehdotti Schillerille, että he kirjoittaisivat yhdessa epigrammi- muotoista kriittistä selvitystä koko sen ajan saksalaiseen hengenelämään. Die Horen lehdessä julkaistavaksi. Tavoitteena oli rankat, terävät syytökset.

   "Järkeilyt runon ajaa pakoon,

    vaan järkevää runo rakastakoon."

   "Ei jäänyt se portaissa puolitiehen

    joka ansiot tunnustaa vihamiehen"

   "Vain hauska on kuulla kun nuoret pauhaa:

    soi uusi, naristen vanha jauhaa."

   "Älä kirkontornin nuppina kiillä

    niin kirkuna naakkain ei korvissas kiillä".

(Otto Manninen suom)

Pieniä aforistimaisia kahden säkeen epigrammeja syntyy nopeasti, ja niin tiiviissä yhteistyössä että myöhemmin ei ole voitu erottaa kumpi on kunkin tekijänä. Yhteisen hiomisen ja kehittelyn tulosta. Yhteisellä päätöksellä he eivät jakaneet epigrammien omistusoikeutta, "Xeniat" kuuluvat molempien koottuihin.

Epigrammien kehittelyssä Schiller otti lopulta vastuuta enemmän, järjesti niistä kokonaisuuden. Karsi noin 1000 yli puolet pois, ja hyväksyi pääasiassa vain satiiriset aiheet ja pilkkarunot yhteiseen kokoelmaan "Xeniat". Goethe olisi kannattanut myönteisempää painotusta.