Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Novaliksen Hymnit Yölle

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


Novalis julkaisi proosaa ja runoutta yhdistävän ‘Die Hymnen an die Nacht’ teoksen Athenäum -lehdessä v. 1800. Se oli kirjoitettu Sofian kuoleman jälkeen, ja eräänlaisen kuolemanhurman hengessä – jossa olemassa olevan takaa nousee suuri ihmeellinen ei-oleva. Runoelma oli heti menestys.  Kokoelma sisältää kuusi osaa, jossa yön ja päivän vaihtelu tapahtuu myös kielellisesti; proosallinen päivä vaihtuu lyyriseksi yöksi.

Teoksen nimessä ‘hymni’ viittaa ylistykseen ja rukoukseen,  jonkin kätkeytyneen esiin kutsumiseen. Nämä päivässä näkymättömäksi vetäytyneet voimat ovat yö ja Kristus. Molempia kutsutaan vähitellen etualalle runoelman edetessä. Kristus kätkeytyy proosallisessa päivässä ja tulee esille vain lyyrisessä yössä ja kuolemassa. Yöhymneissään Novalis rinnastaa päivän proosaan ja proosallisuuteen, yön hän rinnastaa lyyrisyyteen. Proosa ja lyriikka vaihtelevat tuossa hymnissä

niin, että empiirinen todellisuus törmää toiveiden ei olemassa olevaan yö-maailmaan.

Yöhymnit alkavat sanaleikillä jossa nimetään olemisen kaksi puolta: järjen valo, Die Sonne, ja kristillinen Jumalan poika, der Son; ne jakavat kaikkeuden. Hymnit eivät ole silkkaa irrationaalisuuden ylistystä kuten usein on luultu, sillä hymnit pyrkivät järjen ja järjettömyyden, näkyvän ja näkymättömän, elämän ja kuoleman tasapainoon.


PROOSAN PÄIVÄ JA EI OLEVAN YÖ

Romantikkoja on kritisoitu irrationalismista, tai vähintään yö/päivä mystiikasta jossa muodostetaan turha vastakkaisuus järjen valon ja subjektiivisen hämäryyden välille. Novaliksen tavoitetta voi kuitenkin luonnehtia yritykseksi ajatella yötä päivän taustana, ei suoraan sen vastakohtana. Hänen hymninsä eivät ole ”ihmisen yöpuolen” ylistystä. Päivä on työn täyttämää proosaa, mutta yökään ei ole toimetonta vaan yössä työskentelee jokin päivää valmisteleva. Vaikka ”tiedostamattoman” käsite kehiteltiin paljon  myöhemmin, romantikkojen yö -metafora mahdollisti sen että Freud keksi tiedostamattoman.

Novalikselle yöhän liittyvä uni on valmistelua päivää varten. Kun päivä on välineellisen työskentelyn aikaa, niin yö sisältää toisen työskentelytavan;  unessa työskentelee jokin päivää edeltävä ja päivää valmisteleva.  Sen työskentely on vapaasti virtaavaa aktiivisuutta:

Heiliger Schlaf!

Beglücke du selten nicht

Der Nacht Geweihte -

In diesem irrdischen Tagwerk

(Pyhä uni/ etkö useinkin tee onnelliseksi yön vihkimää -/ tässä harhaisessa päivätyössä.)

Sanaleikissä rinnastuu maallinen (irdisch) ja harhainen (irrdisch), sen vastapainona on yö ja pyhä uni, joka  tekee raskaat päivät kevyemmiksi.

Yön aikana, unessa, jokainen palaa omaan perustaansa ja uppoaa itsensä. Temporaalisessa mielessä yö merkitsee paluuta: yön aika muodostuu jo-eletystä, ja hajonneesta kronologiasta.  Ihminen voi aloittaa aamulla, koska yöllä hän on palannut alkuun. Unen metaforat ilmaisevat tätä esi-objektiivista tilaa: uni on yön tapa työskennellä sielussa.  Unen aikaan sielussa vaikuttaa seikat, jotka tarvitsevat pimeyden ja unohduksen suojaa.

Yössä on myös omat tiedon muotonsa, ne operoivat aavistuksina ja vaistoina. Päivällä nämä yön tiedon muodot menettävät uskottavuutensa, mutta heti kun pimeys vie järjeltä perustan tulee tilaa tiedolle, joka toimii epävarmalla pohjalla.

Novaliksen hymneissä kutsutaan yötilaa esille päivän ja kaiken näkyvän takaa. Samalla runon perusasetelma on hyvin ontologinen. Asettaessaan havaittavan todellisuuden taustalle kaiken ei näkyvän, se käy lopulta kysymään sitä mikä antaa olemassa olevan. Samalla kun Novalis kysyy olemassaolevaa, samalla hän kysyy mitä on olemista ennen. Yö on metafora tälle ei-olevalle, joka antaa kaiken mutta jota itseään ei voi paljastaa. Yö itse ei voi paljastua eikä tuoda itseään esille – siksi yöstä voidaan puhua vain negaatioiden kautta.

Wie des Lebens

Innerste Seele

Athmet es die Riesenwelt

Der rastlosen Gestirne.

(Kuin elämän/ sisäinen sielu/ sitä hengittää levottomien /tähtien jättimaailma.)

Rinnastaessaan tähtitaivaan ja hengityksen Novalis tekee yöstä primaaritilan metaforan. Tällainen yö-metaforan käsittely mahdollistaa sen, että emotionaalinen maailma esitetään eristyneen subjektin sijaan yliyksilöllisenä. Yö on tila, jossa yksilö sulautuu laajempaan tunnetilaan.

Ihmiskunnan emotionaalinen tila on ilmaistu maailman yönä.  Samalla rakkaus ja suru on esitetty taustaksi työstä ja julkisesta elämästä rakentuvalle maailman päivälle. Yö on tausta jota vasten päivä voi paljastaa kuvansa, näkymätön asettuu edellytykseksi näkyvälle maailmalle. Siksi yöstä voi puhua vain negaatioiden kautta:

„Liebliche Sonne der Nacht (...) du hast die Nacht mir zum leben

verkündet - mich zum Menschen gemacht.“

(”Yön ihana aurinko (...) sinä olet tehnyt yön minulle eläväksi – tehnyt minut ihmiseksi.)

Tämä kaikkeuden naisellinen ja sofiamainen „musta aurinko“ valaisee unet. Samalla se antaa aavistaa myös tyhjyyden, josta kaikki syntyy ja katoaa. Metafora „yön aurinko“ osoittaa sen, kuinka yöstä ei voi puhua muuten kuin päivän negaationa.   Samoin „yön aurinko“ on oksymoron joka viittaa valon takana olevaan negatiiviseen valoon: voimaan joka on koko läsnäolevan maailman perusta, mutta ei ole itse koskaan läsnä.  „Yön aurinko“ on itse kätkeytymisen metafora.

„Hast auch du ein Gefallen an uns, dunkle Nacht? Was hältst du unter

deinen Mantel, das mir unsichtbar kräftig an die Seele geht?“

(Oletko sinä langennut meihin, pimeä yö? Mitä pidät viittasi alla, mikä käy sieluun minulle näkymättömänä?)

Romantikoille öinen tähtitaivas oli usein subjektiivisen maailman rikkauden metafora, sisäavaruuden tila. Samoin  nuo romanttiset kuutamoyöt, ne ovat lyyrisiä sinänsä. Koska päivänvalo on proosallista valoa, niin kuutamo antaa samalle todellisuudelle salaperäisyyden verhon.