Rakkaus (Filo)Sofiaan

22-vuotias von Hardenberg rakastui hetkessä ja lopullisesti varsin enkelimäiseen 13-vuotiaaseen Sophie  von Kühn -nimiseen tyttöön. von Hardenbergin läheisin ystävä, runoilija Ludwig Tieck luonnehti seuraavalla tavalla Sofiaa muusana:

"Ensi silmäys tähän kauniiseen ja ihmeellisen rakastettavaan hahmoon ratkaisi koko Novaliksen elämän; voidaan jopa sanoa, että se tunnekokemus, joka hänet läpäisi ja sielutti, tuli koko hänen elämänsä sisällöksi.“

Yksinkertaisesti sanoen „muusan“ vaikutuksesta kirjoittaminen ja rakkaus liittyvät yhteen. Toisaalta kirjoittamisesta tulee  rakkauden ilmaus ja rakkaudesta kaiken kirjoittamisen tausta.  Sofia on se inspiraatioksi kutsuttu, mikä luo sfäärin ja mielentilan kirjoittamista varten.

Sofia oli alusta lähtien pelkkää lupausta ja mahdollisuutta - tyttönen eroottisena  lupauksena, joskus toteutuvana unelmana. Kun 22 –vuotias von Hardenberg   rakastui 13 –vuotiaaseen tyttöön, hänen sanotaan hullaantuneen ennen kaikkea siitä lupauksesta ja mahdollisuudesta, mikä tähän liittyi. Sofian vastarakkaudesta ei ole tietoa. Ensivierailujen aikaan hän oli vaivautunut. Sofia kirjoitti päiväkirjassaan 13.1.1795 ”Ulkoilimme tänään, von Hardenberg oli mukana enkä ollut lainkaan mielissäni.“ 

Isä oli kuitenkin halukas lupaamaan tytön aikanaan puolisoksi  von Hardenbergin aatelissukuun. Siksi nuori runoilija eli jo tulevaisuudessa; hän kirjoitti siskolleen kirjeitä, joissa eläytyi jo kuvittelemaan avioelämää suuren lapsilauman keskellä.

Sophien 14-vuotispäivänä he menivät kihloihin, ja Hardenberg kirjoitti tytölle syntymäpäivärunon joka jälleen kerran keskittyy ylistämään sitä onnea, mikä on luvassa.  Enää hän ei haaveile arkisesta avioelämästä, vaan rakkaudesta ikuisuudessa. Tässä runossa tulee jo esille Novalikselle myöhemmin niin keskeinen motiivi, jossa avioituminen ilmaistaan siirtymänä tuonpuoleiseen.  Maallinen elämä on kaikkineen pelkkää onnen lupausta, „runoilijan huolet“ ovat vain ikuisuudessa saavutettavan yhdessäolon odotusta.

Varsin pian paljastuikin, että Sofie oli saanut tuberkuloosin ja henkiin jäämisen mahdollisuudet olivat varsin pienet. Hardenberg oli Sofian tukena varsin raskaitten leikkausten ja kivuliaan lopun aikana. von Hardenberg kirjoitti Sofiasta fiktiivistä muotokuvaa nimeltään Klarisse (1795). Nimi perustuu Samuel Richardsonin samanimiseen henkilöhahmoon.

„Hänen varhaiskypsyytensä. Hänen halunsa miellyttää. Hänen tottelevaisuutena ja isän pelkonsa. Hänen järkevyytensä ja silti hänen viaton avosydämisyytensä. Hänen jäykkyytensä ja joustavuutensa kunnioittamiaan ihmisiä kohtaan. Hänen käyttäytymisensä sairauden aikana. Hänen mielialansa, josta hän puhuu mielellään… Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan. Hänen kammonsa avioliittoa kohtaan…“

von Hardenberg tekee miniatyyria Sofiesta, kuvaa häntä ilman verbjä niin että hän ei ole enää toimiva subjekti vaan pelkkä muistikuva. Hän nimeää rakastettunsa luonteenpiirteet, hahmon, tavan liikkua. Sofien avioliittokammo ei varmaan ole yllättävää 14 –vuotiaan tytön kohdalla, yllättävää on Hardenbergin herkkyys tytön omaa lapsenmielisyyttä kohtaan.

"Hän oli harmistunut koska käännyin vanhempien puoleen niin varhain, antaessani sen näkyä niin pian ja niin yleisesti.  Hän pitää tarinoista. Hän ei salli itsensä vaivautua rakkauteni vuoksi. Rakkauteni usein painostaa häntä. Hän on läpeensä kylmä.“

Kuvauksen lopussa korostetaan Sofien etäisyyttä, niin että kylmyys assosioituu sekä kuolemaan että hänen suhtautumiseen runoilijaa kohtaan. Sofie ei sallinut von Hardenbergin sinuttelevan häntä, eikä pyynnöistä huolimatta suostunut näyttämään tälle leikkausarpiaan.

Von Hardenberg hyvästelee Sofien noin viikkoa ennen tämän kuolemaa maaliskuussa 1797. Hän ei tule hautajaisiin, pysyy kotonaan seuraavan kuukauden. Hän kirjoitti kamppailevansa ennen kaikkea piittaamattomuutta vastaan, sitä vastaan että Sofien kuolema ei merkitsisikään mitään. Kerrotaan hänen pitäneen Sofieta mielessään varsin konkreettisin. Eräänä päivänä sisar tuli yllättäen hänen huoneeseensa ja kauhistui  nähdessään kuolleen Sofien vuoteella. Vasta hetken kuluttua hän tajusi, että vuoteelle oli aseteltu Sofien harmaa kuolinasu, myssy ja avattu kirja.

Von Hardenberg alkaa kirjoittaa päiväkirjaa jonka hän dateeraa sen mukaan kuinka monta päivää on kulunut Sofien kuolemasta. Hän kirjaa niukasti ja eleettömästi surunsa vaiheita, tutkien itseään ja Sofieen liittyvien mielikuviensa hajoamista ja haihtumista. Kun hän ei pysty enää ajattelemaan Sofieta jatkuvasti, sitä hän kutsui Sofien sielun etääntymiseksi maailmasta. Kuuluisa kohta hänen päiväkirjastaan on elämys haudalla 56. päivänä Sofien kuolemasta, huhtikuun 13.1797:

”Lounaan jälkeen menin kävelylle – sitten kahvit – sää pilvistyi – ensin ukkosta ja sitten myrskyä ja pilveä – hyvin kiihottunut seksuaalisesti - Illalla menin Sofien luo. Olin kuvaamattoman onnellinen siellä – loistavia innostuksen hetkiä – pyyhkäisin haudan pois kuin tomun – vuosisadat olivat kuin hetkiä –hänen läheisyytensä oli aistittavissa  – tuntui että hän saattaisi astua esiin millä hetkellä tahansa –”

Kokemus että Sofie on ilmestymäisillään ilmaisee jälleen kerran sen mikä hänessä on Novalikselle tärkeintä. Kuoleman jälkeenkin Sofie pysyy mahdollisuutena; kokemus hänen läheisyydestään haudalla on juuri tätä potentiaalisuutta. Päiväkirjojensa myötä Sofiesta tulee hänen omatuntonsa, peili josta hän voi tunnistaa aidoimman itsensä.

”Hänen kuvansa tulee nyt ja aina olemaan minun parempi minäni.”

”Ehkä  nämä kirkkaat hetket ovat minun Sofieni kosketuksia, ah! – milloin hän suostuisi olemaan aina ympärilläni.”

Sofiesta tuli tuonpuoleisessa odottava jumalatar. Tämä kaikki Novaliksessa saa merkityksensä vain suhteessa tähän kuolleeseen rakastettuun. Novalis kirjoittaa Sofia –fragmenteissaan:

”Taide, kaiken muuttaminen „Sofiaksi“ – tai päinvastoin.”

Kun sana Sofia siirretään yleiselle tasolle se merkitsi filoSofiaa, jossa rakkaus philia (rakkaus) liittyy Sofiaan. Taide paljastaa maailman salaisena, ensikertalaisena ja viisaan neitsyeellisenä.