Romanttinen Ironia – Schlegel

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


Saksalaisen varhaisromantiikan intensiivisin ryhmä oli Jenan yliopistossa ja ”Atheneum” lehden liepeillä toiminut ryhmä. August ja Wilhelm Schlegel loivat filosofis-kirjallisen ryhmän, johon mm. Novalis kuului. Ryhmä kirjoitti niin paljon yhdessä, että on täysin mahdollista että muutkin kirjoittivat Novaliksen nimellä. Poikkeuksellista tuohon aikaan oli, että ryhmän kuului myös naisia. Atheneum –ryhmä  teki taiteellisia kokeiluja, joiden tavoitteena oli yhdistää filosofia ja taide.

Modernin runouden koko historia on seuraavan filosofisen lauseen kommentoimista: kaiken taiteen tulee keittyä tieteeksi ja kaiken tieteen taiteeksi: runous ja filosofia tulee yhdistää.” Julisti ryhmän johtohahmo Friedrich Schlegel.

Tämä ajatus johtaa itsetietoiseen runouteen. F Schlegel hahmotteli eräässä fragmentissaan mielikuvaa runouden runoudesta, jossa runous tekee itsensä kuvauksen kohteeksi ja näyttää runoilija runossaan.

Eräs ryhmälle keskeinen ajatus oli romanttinen ironia. Sen lähtökohtana oli voimakas kokemus jostain absoluuttisesta, jonka saavuttaminen on mahdotonta. Ainoa tapa suhtautua tavoittamattomaan ja absoluuttiseen täydellisyyteen on ironinen. Romanttinen ironia ei siten merkitse ironian kohteen arvon alennusta, vaan pikemminkin tietoisuutta inhimillisistä rajoituksista. Heidän mukaansa absoluuttista voi lähestyä vain kiertotietä ja epäsuoraan puheeseen tukeutuen, eli romanttisen ironian avulla.

Onnistuakseen absoluuttisen esittämisessä filosofian on käännyttävä taiteen puoleen.  Se mitä kirjallisuus voi tarjota filosofialle on Schlegelin mukaan yksilöllisyys. Kirjallisuus voi hänen mukaansa paljastaa yksilöllisyyden äärimmäisen intensiivisesti. Hän itse pyrki tähän romaanillaan ”Lucinde” (1799). Romaanissaan hän yhdisti romanttisen kaipuu absoluuttia kohti ja mahdollisimman täydellisen oman yksilöllisyytensä paljastamisen.  Äärimmäisestä yksilöllisyydestä tulee romanttinen tapa esittää absoluuttinen.  Romaanissa hän paljastaa intiimin rakkaussuhteensa Atheneum ryhmään kuuluneen Dorothea Vetin kanssa.

Seuraavassa Lucinden otteessa tulee esille keskeiset romantiikan teemat; rakkaus, absoluuttinen, leikki ja ironia:

”Miten etäisyys voisi erottaa meidät, kun läsnäolo on melkein liiankin läsnäolevaa.   Meidän on lievennettävä ja viilennettävä sen kuluttavaa hehkua leikinlaskulla, ja niin kaikkein henkevin ilon hahmoista ja tilanteista on samalla myös kaikkein kaunein. Kaunein ja henkevin tilanne on kun vaihdamme rooleja ja lapsellisen halukkaasti kilpailemme siitä kumpi osaa apinoida toista pettävämmin: onnistuuko sinulta paremmin miehen suojeleva rajuus, vai luontuuko minulta paremmin naisen viehättävä antautuminen? Mutta sinähän tiedät että tämä suloinen leikki houkuttelee minua muutoinkin? Ei myöskään ole kyse pelkästään uupumuksen hekumasta tai koston aavistuksesta. Minä näen leikissä ihmeellisen, aistivoimaisen merkitsevän allegorian miehisen ja naisellisen täydellistymisestä kokonaiseksi ihmisyydeksi. Siitä on paljon kiinni, ja mikä siitä on kiinni, ei takuulla nouse yhtä nopeasti ylös kuin minä ollessani sinun allasi.”

(Friedrich Schlegel: Lucinde  suom. Veli-Matti Saarinen, Nuori Voima 4/97)