Kiven elämä

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos torstai 12. tammikuuta 2012, 14.02

Aleksis Kivi ( Stenvall, 1834-1872) oli ensimmäinen suomalainen kirjailija, joka teki työstään ammatin, ja tässä hän joutui kohtaamaan lukuisia vaikeuksia. Hän oli suomalaisen sanankäytön todellinen uudistaja mutta jonka merkitystä aikalaiset eivät ymmärtäneet. Kiven elämä oli vaikeaa, puutteenalaista, jota yksinäisyys vielä pahensi. Hänen elämänsä ainoita iloja oli kirjoittaminen, ja tätä iloa hän piti suurimmassa arvossa.

Jo kirjailijan syntymä kyläräätälin pojaksi Nurmijärven Palojoen kylään todettiin huonoksi enteeksi, sillä sattui katovuosi, ja uuden suun ilmaantuminen perheeseen, jossa jo ennestään oli kolme lasta, masensi kokonaan perheenisän.

Kiven isä oli kylän ainoa luku- ja kirjoitustaitoinen henkilö. Kaikessa köyhyydessäänkin hän yritti antaa koulutusta myös lapsilleen, erityisesti lahjakkaalle Aleksille. Vuonna 1848 poika siirtyi "korkeampaan alkeiskouluun", jonka rehtorina oli Fredrik Cygnaeus. Koulu oli Kivelle raskasta, herkkänä poikana Kivi otti raskaasti ruumiilliset rangaistukset ja varakkaampien perheiden poikien pilkan. Hän jätti koulun ja päätti suorittaa ylioppilastutkinnon yksityisesti. Vasta vuonna 1857 hänen onnistui suorittaa yliopiston sisäänpääsytutkinto, mutta opintojen aloittaminen viivästyi vielä kaksi vuotta.

Kivi eli Helsingissä hyvin köyhästi, turmeli terveytensä ja oppi juomaan. Usein hän näki nälkää, kulki huonoissa vaatteissa, eikä hänellä ollut rahaa asuntoon. Hänen kirjeensä olivat jatkuvia puutteeseen ja hermoheikkouteen kohdistuvia valituksia. Näinä aikoina eräät yliopiston opettajat jo tiesivät hänen kirjallisesta lahjakkuudestaan. He yrittivät rohkaista nuorta kykyä ja auttaa häntä aineellisesti, mutta se ei voinut muuttaa tilannetta.

Äiti kehotti häntä lukemaan papiksi, mutta  Kivi ilmoitti, ettei hänestä pappia tule, vaan runoilija niin kuin Runebergista. Yliopistotutkinto olisi taannut hänelle toimeentulon, kuten tuolloin oli tapana, mutta Kivi ei tehnyt tutkintoa vaan yritti kirjailijana.

Ennen Kiveä Suomessa ei ollut ammattikirjailijoita, jotka olisivat harjoittaneet yksinomaan kirjallista työtä. Kirjoittavilla ihmisillä oli tavallisesti ollut jokin virka tai toimi, useimmiten yliopistossa tai jossakin muussa oppilaitoksessa. Tällaisen Kivikin olisi saanut jos hän olisi suorittanut tutkinnon.

Maassa oli varsin vähän suomenkielistä kirjallisuutta lukevia ja siksi kirjailijan ammatti ei yksinkertaisesti lyönyt leiville. Kivi saattoi toivoa teoksilleen lukijoita vain kansan keskuudesta, sillä sivistyneissä piireissä suomen kieltä ei vielä juurikaan osattu. Mutta suomenkielistä lukijakuntaa ei siihen mennessä ollut muodostunut, ja kansa oli liian köyhää kirjoja ostaakseen. 1860-luvulla Suomessa kärsittiin pahoista katovuosista, koko Suomi oli täynnä kerjäläisiä.

Kivi asusti usein milloin veljensä Charlotta Lönnqvistin tuvassa, ja Kivi oli naiselle paljosta kiitollisuudenvelassa noina vaikeina, mutta kirjallisesti hyvin tuotteliaina vuosina. Ulkonaisesti Kivenasema oli nöyryyttävä varsinkin tuttavien ja naapureiden silmissä.

Kivellä oli suunnitelmia,1866 hän ilmoitti veljelleen että hän aikoo yhdistää kohtalonsa suomalaiseen teatteriin, jonka perustamisesta silloin puhuttiin. Mutta Kiven rahatilanne vain paheni, ja epätoivoissaan hän päätti ryhtyä opiskelemaan agronomiaa, jotta kahden vuoden kuluttua voisi hakeutua jonkin maatilan pehtoriksi. Hän kirjoitti joulukuussa 1869. "Sittenhän kelpaa naimaan mennä oikein hopeakimmeltävillä kiharilla, sittenhän vasta runoilemaan ruvetaan!” Mutta tämäkään haave ei toteutunut. Vuonna 1870 Kivi sairastui vaikealaatuiseen mielisairauteen, varaton Kivi vietiin maalle veljensä luo. Perheellisenä miehenä veli ei pystynyt ylläpitämään potilasta, ja kyläyhteisön almujen varassa Kivi eli elämänsä viimeiset päivät.