Kalevala ja kansallisuus

Lönnrot sai virikkeitä kansanrunouteen Turun romantiikan piiristä, ja Väinämöisestä oli kirjoitettu jo aiemmin. Myös Lönnrot opiskellessaan laati 1827 latinankielisen opintotutkielman De Väinämöine ja lähti seuraavana vuonna - Turun palon keskeytettyä yliopiston toiminnan – ensimmäiselle keruumatkalleen.

Lönnrot julkaisi aluksi neljä vihkoa kansanrunoutta nimellä Kantele (1829-31). Syksyllä 1833 hänellä oli yli 5.000-säkeinen 'Runokokous Väinämöisestä' eli Alku-Kalevala. Viidennellä keruumatkallaan Lönnrot tapasi Arhippa Perttusen ja sai häneltä laajan Sampojakson. Kalevalan ensimmäinen laitos. Vanha Kalevala, ilmestyi sitten 1835-36 ja täydentyi lähes kaksi kertaa laajemmaksi uudeksi Kalevalaksi 1849. Välillä oli ilmestynyt lyyristen runojen kokoelma Kanteletar (1840-41), jonka vaikutus uudessa Kalevalassa on niinikään tuntuva.

Kansanrunous oli tietyissä tilanteissa esitettyä ja että sitä koottiin pitkien aikojen kuluessa monilta eri laulajilta. Esimerkiksi sankarien nimet vaihtelivat: yksi voi laulaa Väinämöisestä, toisessa samat teot suorittaa Ilmarinen, kolmannessa ehkä Joukahainen.

Lönnrotin myötä Kalevalan kansan kehitys alkaa samastua Suomen kansan vaiheisiin. Lönnrot lisää Kalevalan loppurunoon enteelliset säkeet Väinämöisen perinnöstä:

Jätti kantelon jälille,
laulut suuret lapsillensa

Näin Kalevalasta kasvaa yksi 1800-luvun kansallisen nousun voimatekijöistä. Kalevala osoitti aikalaisille, että suomenkielellä oli luotu suurta runoutta, ja vahvisti näin kotimaassa Snellmanin teesien paikkansa pitävyyttä ja välttämättömyyttä. Ulkomaille päin se avasi uuden, tuntemattoman mytologisen maailman ja toi näkyviin uuden kielialueen.

Ks. Laitinen Suomen Kirjallisuudenhistoria