Lyyrinen,eeppinen, draamallinen

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos torstai 12. tammikuuta 2012, 15.13

Runebergin vuonna 1833 laatima väitöskirja käsittelee antiikin kuoroa, se tukeutuu paljossa Solgerin teoriaan epiikasta, lyriikasta ja draamasta.  Siitä on johdettavissa hänen sekä klassiset että uskonnolliset periaatteensa.

Epiikassa Runebergin mukaan ylistetään luonnollista toimivaa ihmistä. Epiikka kuvaa viatonta ja lapsenomaista, vieraantumatonta elämää ja toimintaa.

Runebergin "Hirvenhiihtäjät" (1832) on paljolti tämän eeppisen periaatteen mukaan rakennettu lähes tuhannen heksametrisäkeen mittainen eepos. Hirvijahti, johon siinä ryhdytään on laiton. Köyhän torpparin on luotettava miehisiin taitoihinsa ja rohkeuteensa metsästyksessä. Runoelma kuvaa suomalaisen korpikansan elävän välittömässä suhteessa luontoon; metsästys on ristiriidassa virkavallan kanssa, mutta sopusoinnussa luonnon ja jumalaisen järjestyksen kanssa.

Lyriikka puolestaan samaistetaan ihmisen kehityksen nuoruuteen, oikeastaan murrosikään. Nuorukainen ei toimi viattomasti luontonsa mukaan, vaan pyrkii etsimään itselleen täydennystä  ideoista. Ideat ovat jakaantuneet kuin värit prismassa, ja nuorukaiset valitsevat niistä itselleen milloin minkin, rakkauden, kunnian jne. Lyyrinen runous on Runebergin mukaan sellaisen yksilön ylistystä, joka on irtaantunut välittömästä luonnollisuudesta ja savuttanut jotain korkeampaa. Sovitus on nuorukaisessa subjektiivinen, vasta aikuinen mies pystyy tarkastelemaan sitä objektiivisesti.

Kolmesta laulusta koostuva ”Hanna” ((1836) on Runebergin lyriikan teorian mukaan rakennettu teos, jossa korostuu sentimentaalinen subjektiivisuus. Sen aiheena on juhannusaatto maalaispappilassa. Avauslaulu on ”Ensirakkaudelle”, siinä sävy on käytännöllinen ja pikkuporvarillinenkin. Hanna on lapsellinen eikä vielä itsestään tietoiseksi tullut nainen, jota vanhempi nimismies tulee kosimaan.

Toisessa laulussa nimismies jää sivuun, kun pappilaan tulee vieraaksi nuorukainen, Hannan veljen ystävä. Laulun teemana onkin ystävyys, kahden ihmisen suhde ei ole enää käytännöllinen kuten alussa vaan siinä on jo kosketus ideaaliin. Pastori isä muistaa nuorukaisesta oman parhaan ystävänsä.

Kolmannessa laulussa tulee keskeiseksi ihmisten suhde luonnon jumaluuteen. Johannes, Hannan rakastettu kertoo sisarestaan Mariasta. Tämä on ollut hemmoteltu seurapiirityttö, jonka elämän sisäisen tason Runeberg luonnehtii hienosti. Marialla ei ole persoonallisuutta, hänen elämänsä hahmottuu satunnaisten valintojen mukaan. Mariaa ei voida kuvata millään pysyvällä määreellä, joka ilmaisisi hänen identiteettiään. Mutta kun Maria kohtaa Hannan veljen joka johdattaa hänet luonnon yhteyteen, ja saa naisen tuntemaan oman luontonsa.

Johanneksen kertomuksen myötä nuoret löytävät toisensa, ja rakkaus vapauttaa ihmisen käytännöllisestä elämän tasosta, näyttää luonnon ja tekee ihmisestä tietoisen subjektin. Tämä kehitysprosessi oli Runebergin mukaan yhteydessä erityisesti lyriikkaan.

Näin on oikeastaan jo siirrytty draaman alueelle, sillä draamassa on kysymys yksilön toiminnasta, jossa poiketaan objektiivisista laeista ja joka siksi koituu tuhoksi. Draama on ikuisen ja universaalin lain ylistystä sellaisena kuin se ilmenee sitä vastaan taistelevan yksilön kuolemassa ja tuhossa. Runebergin mukaan lainalaisuus ilmenee nimenomaan kuoron tehtävässä.

Antiikin draamojen erittely osoittaa, että Runeberg katsoo tragedian johtavan korkeimpaan ihmiselle mahdolliseen vapauteen. Ihmiselle on tuolloin osoitettu kouraantuntuvasti elämän ikuinen laki, ja hän on hyväksynyt sen.

Tragediasta alkaa Runebergillekin tulla koko elämän kuva, ja jo tässä vaiheessa liittyy antiikin kohtalokäsityksiin kristillisiä piirteitä. Runebergin näkemyksen mukaan traaginen nöyrtyminen elämän lakien edessä miltei samaistuu kristillisen omantunnontuskaan ja katumukseen.

Nykyisessä tragediassa kuoroa ei Runebergin mukaan tarvita, sillä "kulttuuri on edistynyt jo niin pitkälle, että jumalallinen voidaan ajatella sellaisenaan läsnä olevaksi ja vaikuttavaksi.  Runebergin tragediakäsityksestä näyttää kokonaan puuttuvan antiikin ajatus, että kohtalo kohoaa yleisenä lakina ja välttämättömyytenä jumalienkin, yläpuolelle ja hallitsee niitä.

Kuningas Fjalar (1844) on eepos jonka Runeberg rakentaa tragedian periaatteiden mukaan.  Fjalar haluaa vapauttaa ihmiset kuten Prometheus, hänen tavoitteenaan on vapauttaa ihmiset kaikesta väkivaltaisuudesta.  Yleensä sotaisia aiheita käsittelevä Runeberg ottaa tässä esille rauhanidean.

Sodassa menestynyt kuningas Fjalar haluaa vapauttaa sekä itsensä että kansansa väkivaltaisuudesta, jonka jumalat ovat kätkeneet ihmisluontoon. Hän vannoo luopuvansa väkivallasta ja käyttävänsä sitä vain heikkojen suojelemiseen. Jumalten tahto on kuitenkin toinen ja Fjalarin suunnitelma vääristyy kohtalokkaalla tavalla. Hän sallii tuhota tyttärensä, jumalat estävät kuitenkin tytön kuoleman ja vieraalla maalla tästä kasvaa taistelua ihaileva nainen. Näin Fjalar saa rangaistuksensa kapinastaan jumalia vastaan.

Ks. Pertti Karkama: Vapauden muunnelmat, J.L. Runebergin maailmankatsomus hänen epiikkansa pohjalta. SKS 1982 s.139