Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Miehuullisuus

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos torstai 12. tammikuuta 2012, 15.17

Antiikin miesten valtiosta lähtien miehisen sankaruuden osoittamisen paikka on ollut taistelu. Latinan kielen 'virtus' on tullut merkitsemään moraalista pyrkimystä hyvään, mutta alunperin se on merkinnyt hyvää taistelijaa. Antiikin sankarirunous, kehotuslaulut sotureille, on eräs Runebergin Vänrikkien esikuva.

Mies on sodassa syntynyt. Se kulttuuriperintö, joka on punoutunut miehen ruumiiseen, mielikuviin ja tahtoon on testosteroniin liitetty sotaisuus. Tämä on myös nykyaikaisen miehen taustaa - sitä ei voi noin vain hylätä. Silloin mies rakentaa minäkuvansa kaunistelun varaan, ja vanhat erehdykset toistuvat. Niin kauan vanhat urhot ja soturit nousevat miesten teoissa uudestaan ja uudestaan esille. Ihmisen lähtökohta on negatiivinen, miehellä se on sotaisuus - ja ehkä siltä kannalta Vänrikit voitaisiin lukea nykyään.

Keskiaikaisessa ritari-ihanteessa toistui sama peruskuvio: sankaruus etsii toteutumistaan. Ritariromaanien sankarit vaeltelevat metsissä, tavatakseen neidon jonka kunniaa voisivat puolustaa taistelemalla. He etsivät taistelua ja kutsumustaan - voittajat käsittivät itsensä sankaruuteen valituiksi.

Herooisuus oli tärkeää tällaiselle esihistorialliselle ja myyttiselle aikakaudelle. Moraalisia ongelmia ei taistelijalla ollut tällaisena myyttisenä sankariaikana. Sankarin teot ja ajattelu olivat samaa, ja vielä sopusoinnussa yhteisönsä arvojen ja aikakauden luonteen kanssa. Tällaiselle sankarille ei ollut mitään pakkoa hänen itsensä ulkopuolella. Sankarin teot perustuvat sisäistettyyn miehuullisuuteen.

Hegel kutsui nykyaikaa proosalliseksi ajaksi, erotuksena herooisesta ajasta.  Nykyaikana sankaruus on menettänyt merkityksensä. Nyt myyttisen ajan tapaisen toiminnan siirtäminen nykyaikaan johtaa järjettömään toimintaan. Vapaasta kamppailusta jossa sankari toteutui on jäljellä vain poikkeusyksilön voimaton ja traaginen uhma todellisuutta vastaan.

Romantiikka nosti sankarillisen 'heeroksen' esille uudella tavalla 1800 -luvun alussa. Sankaruuden idea tuli saksalaisessa romantiikassa keskeiseksi aiheeksi. Romantiikalle sankari merkitsi nimenomaan vapaan yksilön ideaa joka puolustaa samalla yhteisöä. Sankariyksilö toteuttaa itseään yhteisön hyväksi.

Runeberg otti Vänrikki Stoolin tarinoiden aiheeksi historialliseen aikaan kuuluvan Suomen sodan tapahtumat. Hän kuvasi sen kautta sankareita myyttisen ajan keinoin.  On sanottu että kansalliskiihkoinen nationalismi perustuu juuri tällaiselle harhalle; todellisuus ja myyttiset sankarit sekoitetaan.

Romanttisen sankari-ajatuksen mukaan myös itse taistelussa on vastakkain tasaväkiset soturit. Taistelun hetki, johon kiteytyy koko elämä, nähtiin tilana jossa mies kokee aidoimmin oman olemassaolonsa. Kuolemaa vasten. Kaikki aistit äärimmäisen valppaina, aggressiivisena.

1900 –luvulla Saksan fasismi merkitsi pyrkimystä palauttaa myyttinen herooisuus ja kääntää proosallinen aikakausi uuteen suuntaan. Siihen katastrofiin huipentui eräs romantiikasta juontuva piirre - sama piirre jota Runeberg edusti Suomessa. Kyvyttömyys nähdä myytin ja todellisuuden ero johtaa realiteettien tajun menettämiseen.

Tapahtumisen kaaos sodassa on kuvaamatonta. Se on ymmärryksen rajat murskaava kaaos, sen runollinen kuvaaminen on kammottavaa. Runebergilla on Sotavanhus –runossa asetelma, jossa vanhus pukeutuu juhla-asuun ja tulee katselemaan  taistelua. Hän huutaa kehotushuutoja sotilaille - molemmat puolet varovat visusti ampumasta tätä. Asetelmassa voisi nähdä myyttisen ja proosallisen ajan eron. Vanha viisas näkee myyttisiä tapahtumia, eli hourailee jotain jolla ei ole enää mitään tekemistä hänen edessään verilöylyssä kuolevien nuorukaisten kanssa. Runo päättyy kuvaan, jossa vanhus näkee sotilaissa muinaisia heeroksia:

ei koskaan nähnyt
hän työtä jalompaa.
Viel osatahan voittaa,
Oi, kiitos, Jumala !
Viel elää isäin henki,
On Suomes urhoja.