Turun romantiikka

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos torstai 12. tammikuuta 2012, 14.31

Turussa 1820 tienoilla pieni yliopistomiesten piiri pystyi luomaan aktiivisen, joskin lyhytaikaisen ryhmän, jolla oli tarmoa julkaista sekä Aura-albumia että Mnemosyne-\ehteä. Tämän ryhmän edustamaa liikettä on totuttu kutsumaan Turun romantiikaksi..

Turun romantikot olivat saaneet herätteensä Porthanin työstä, mutta muutamat ottivat virikkeitä suoraan Saksan romanttisesta filosofiasta, etenkin Herderiltä. Upsalassa opiskelevat miehet taas ryhtyivät soveltamaan Ruotsin romantikkojen ohjelmaa Suomen oloihin. Innokkain ja jyrkin heistä oli Adolf Ivar Arvidsson (1791-1858), joka runoissaan seurasi Ruotsin romantikkojen yltiöpäisimmän siiven, fosforistien, jälkiä ja antautui keskiajan historian ja myöhemmin vanhan islantilaisen kirjallisuuden tutkimiseen. Turkuun palattuaan hän ryhtyi julkaisemaan omaa lehteä Åbo Morgonblad (1821), joka lakkautettiin poliittisten artikkeliensa vuoksi.

”Uusi aika on koittanut, uusia voimia on kehitettävä”, kirjoittaa Arvidsson eräässä artikkelissaan ja kuuluttaa omaa suomalaista kansallistunnetta sekä vaatii sivistyneistöä työhön kotimaan hyväksi. Hänen nimiinsä viety iskulause ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, olkaamme siis suomalaisia”  määrittelee sattuvasti uuden valtiollisen tilanteen. Vauhdikas ja kriittinen lehtikirjoittelu katkaisi Arvidssonin uran Suomessa: 1822 hänet erotettiin ainaiseksi yliopistosta ja seuraavana vuonna hän siirtyi Ruotsiin, jossa kohosi Kuninkaallisen kirjaston johtajaksi ja josta käsin puuttui myöhemmin poleemisissa lentokirjasissaan Suomen oloihin.

Varovaisemmat Turun romantikot käänsivät poliittiset tavoitteet kulttuuriohjelmaksi. Useimpien Turun romantikkojen nimet ovat säilyneet juuri heidän kulttuurikysymyksiä käsittelevien kirjoitustensa yhteydessä. Niinpä filosofi J.J. Tengström esitti kirjoituksessaan ”Om nägra hinder för Finlands litteratur och cultur” (Muutamista Suomen kirjallisuuden ja kulttuurin esteistä. Aura  1817-18) ajatuksia suomen kielen kehittämisen tarpeellisuudesta ja kehotti keräämään kansanrunoutta.

Johan Gabriel Linsen teroitti Mnemosynessä 1819 suomalaisen kansallisuuden ja suomen kielen viljelyn merkitystä. Voimakkaimmin kansanrunouden arvoa korosti Upsalassa opiskellut originaali Carl Axel Gottlund (1796- 1875), joka julkaisi kaksi kokoelmaa keräämiään kansanrunoja (1818-21) ja lausui Ruotsissa julkaistussa kirjoituksessaan 1817  suorastaan Kalevalan syntysanat:

”Jos siis Suomen nuoret kirjailijat - - enemmän hellien synnyinmaan tuotteita, koettaisivat hoitaa ja edistää kotimaista kirjallisuuttaan, - mikä työala heille aukeaisikaan! He löytäisivät siitä kohtia, joita turhaan etsivät ulkomaisesta kaunokirjallisuudesta, - niin, arvostelija suorastaan väittää, että jos tahdottaisiin kerätä vanhat kansallislaulut ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus, tulipa siitä sitten eepos, draama tai mikä muu tahansa, niin siitä voisi syntyä uusi Homeros, Ossian tai Niebelungenlied; ja suomalainen kansallisuus.. ”omaperäisyytensä loiston ja kunnian kirkastamana, oman itsensä tietoisuudessa ja oman kehityksensä sädekehän kaunistamana herättäisi nykyajan ja jälkimaailman ihmetystä.

Luovina runoilijoina Turun romantikot eivät nousseet merkittäviksi. Muista ryhmän lyyrikoista on Linsenin lisäksi mainittava  Suomeksi kirjoittava, Upsalassa opiskellut Abraham Poppius (1793-1866) muutaman raikkaan rakkausrunon ja humoristisen laulun ansiosta. Huumori tasoittaa kielelliset kömpelyydet esimerkiksi Poppiuksen tunnetuimmassa runossa 'Varpunen', jossa varpunen kysyttäessä kertoo, miksi on jäänyt talveksi Suomeen muiden lintujen muuttaessa.

Vaan kuin päivä palaa,
kultiansa valaa
yli hangen, yli meren, maan;
talvi herkiäävi,
kevät kerkiäävi,
silloin minä uuden mielen saan.

Poppius harrasti kansanruniouden keräämistä. Hänen jälkeenjääneistä papereistaan löytyi mm. kesken jäänyt, Robinson Crusoen perinteeseen liittyvä kertomus 'Uusi Robinson Saimaan saarella'.