Hume esseiden kirjoittamisesta

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos maanantai 28. syyskuuta 2009, 12.20


david_hume
Allan Ramsey: David Humen
muotokuva (1766)

Skotlantilaisen valistuksen keskeinen ajattelija oli David Hume (1711 – 1776). Nykyään pidetään ennen kaikkea filosofina, ei itse pitänyt kovinkaan suurta eroa filosofian ja kirjallisuuden välillä. Toki hänen pääteoksensa ”A Treatrise of Human Nature” (1739) oli tiukasti filosofinen, se jatkoi Locken perinnettä ja keskittyi inhimillisen ymmärryksen ja tietämisen kyvyn rajoihin. Ns. ”Humen giljotiini” on kuuluisin näistä ymmärryksen rajojen todisteluista. Kun kaksi tapahtumaa seuraa välittömästi toisiaan, meillä on taipumus yhdistää ne toisiinsa ja pitää toista syynä ja toista seurauksena. Kuitenkaan tästä kausaalisuudesta meillä ei ole minkäänlaista suoraa havaintoa – voimme havaita vain kaksi erillistä faktaa, ihmismieli vain yhdistää ne.

Hume itse katsoi esittäneensä teoksessaan filosofisesti ratkaisevia parannuksia, hänen teostaan ei kuitenkaan noteerattu. Kuvaavaa oli se, että seuraavaksi Hume teki harvinaisen ratkaisun; hän kirjoitti kansanomaisen version teoksestaan ”An Abstract of A Treatrise of Human Nature”. Hän ei saanut toivomaansa paikkaa Edinburgin yliopistosta. Hän oli arvostetumpi Ranskassa valistusfilosofien piirissä kuin Englannissa. Myöhemminkin Hume liikkui kirjoittajana kahden maailman; oppineiden ja kansanomaisen julkisuuden välillä.

Hän ei vaikuttanut yliopiston piirissä, vaan intellektuellina joka hankki tulonsa kirjoittamalla. Näin hän pyrki kirjoittamalla liikkumaan oppineesta maailmasta arkiseen ja tarjoamaan valistusta lukevalle kansalle. Tekstissään ”Esseiden kirjoittamisesta” (1741) hän nimittää näitä kahta aluetta oppineiden ja seurallisten alueiksi:

”Ihmiskunnan hienostunut osa, joka ei ole uppoutunut raakalaismaiseen elämään, vaan antautunut henkensä harjoittamiseen, voidaan jakaa OPPINEISIIN ja SEURALLISIIN. Oppineet ovat valinneet osakseen hengen ylemmät ja mutkikkaammat toimet, jotka edellyttävät joutoaikaa ja yksinäisyyttä ja joita ei voi täydellistää ilman pitkällisiä valmisteluja ja ankaraa työtä. Seurallinen maailma taas liittyy sopusointuiseen mielenlaatuun ja mielihyvän tavoitteluun, helpompiin ja lempeämpiin ymmärryksen harjoituksiin kohdistuviin taipumuksiin, ilmeisiin pohdintoihin ihmisten toimista ja arkielämän velvoitteista sekä tiettyjen ihmisiä ympäröivien objektien puutteiden tai oivallisuuden havainnointiin. Tällaiset ajattelun aiheet eivät tuo muassaan asianmukaista yksinäistä aherrusta, vaan edellyttävät sopivista hengen harjoituksista käydäkseen seurustelua ja kanssakäymistä lajitovereidemme kanssa. Tämä puolestaan yhdistää ihmiset yhteisöiksi, jossa kukin esittää ajatuksensa ja havaintonsa kykyjensä mukaan parhaalla tavalla sekä vastavuoroisesti antaa ja saa niin tietoja kuin mielihyvääkin.

Oppineiden erottaminen seurallisesta maailmasta näyttää olleen viime aikojen suuri virhe, ja sillä on pakostakin ollut varsin huono vaikutus sekä kirjoihin että seuranpitoon. Sillä mitä mahdollisuuksia on löytää rationaalisten olentojen ajanvietteeksi soveliaita keskustelun aiheita, ellei joskus voi turvautua historiaan, runouteen tai politiikkaan tai ainakin filosofian ilmeisimpiin periaatteisiin? Täytyykö kaiken keskustelumme olla jatkuvaa tarinaniskentää, juoruamista ja joutavia huomautuksia? Eikö henkemme voi koskaan nousta korkeammalle, vai onko sen pakko olla iankaikkisesti jonninjoutavaa ja typerää jaaritusta Villen touhuista ja nannan kihlatusta.

Tämähän merkitsisi sitä, että seurassa vietetty aika olisi paitsi kaikkea muuta kuin viihdyttävää myös elämämme hyödyttömin osa.

Toisaalta oppineisuus on kärsinyt suuresti siitä, että se on suljettu collegeihin ja kammioihin sekä eristetty maailmasta ja hyvästä seurasta. Tällä keinoin kaikki se, mitä kutsumme nimellä BELLES LETTRES, on muuttunut täysin barbaariseksi, ja sen ovat ottaneet huolekseen miehet, joilla ei ole minkäänlaista makua elämää ja tapoja koskevissa kysymyksissä ja jotka ovat täysin vailla ajattelun ja ilmaisun vapautta ja kykyjä, joiden oppiminen voi tapahtua vain kanssakäymisen tuloksena. Jopa itse filosofia joutui tuhoon tämän tutkimuksen apaattisen erakkometodin tähden ja muuttui yhtä houreelliseksi päätelmiltään kuin se oli käsittämätöntä tyyliltään ja esitystavaltaan. Ja totta tosiaan, mitäpä muutakaan voisi odottaa miehiltä, jotka eivät koskaan kysyneet yhdessäkään järkeilyssään neuvoa kokemukselta saati etsineet tätä kokemusta sieltä, mistä sitä yksin voi löytää, nimittäin arkielämästä ja yhteisestä kanssakäymisestä?

Niinpä panen suurella mielihyvällä merkille, että tämän ajan oppineet miehet ovat suuressa määrin voittaneet sen ujouden tai luonteen kainouden, joka piti heitä etäällä ihmiskunnasta, ja että samaan aikaan maailmanmiehet ovat ylpeitä voidessaan lainata kirjoista kaikkein mieleisimmät keskustelunaiheensa. On syytä toivoa, että tämä niin onnellisesti alkanut oppineen ja seurallisen maailman liitto yhä vahvistuisi osapuolten yhteiseksi eduksi. Tämän päämäärän edistämiseksi en tiedä parempaa keinoa kuin sellaiset esseet kuin nämä, joilla pyrin viihdyttämään yleisöä. Tältä kannalta en voi kuin ajatella itseäni jonkinlaisena hovissa asuvana toisen maan kuninkaan edustajana tai suurlähettiläänä, joka edustaa seurallisuuden valtakunnassa oppineisuuden aluetta, ja tulen pitämään herkeämättömänä velvollisuutenani näiden kahden, toisistaan niin riippuvaisen valtion tiiviin yhteyden edistämistä. Tarjoan oppineille tietoa siitä, mitä tapahtuu seurallisten keskuudessa, ja pyrin tuomaan seuroihin kaikkia niitä synnyinmaani hyödykkeitä, jotka näyttävät niiden kannalta hyödyllisiltä ja tarjoavat huvia. Kenenkään ei tule mustasukkaisesti vartioida kauppatasetta, eikä sen varjeleminen tuota vaikeuksia kummallakaan puolella. Tämän kauppavaihdon raaka-aineet on pääosin tuotettava keskustelun ja arkielämän voimin: niiden muokkaaminen taas kuuluu yksin oppineisuudelle.”

(Suom. Mikko Lehtonen teoksessa Valistus,s. 3-4, toim. Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa, Vastapaino 1995)