Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Luonto Ja Ruumis

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.02


Gulliverin retkien taustaan liittyy myös se, että Swiftin aikana rojalistinen järjestys alkoi tulla jo kyseenalaiseksi. Gulliverin matkoissa kuitenkin kaikissa maailmoissa oli hovi ja kuningas. Sen katsottiin kuuluvan luonnon järjestykseen. Toisin sanoen rojalistiset silmät näkivät kaikkialla, vieraassa maailmassa ja luonnossa saman järjestyksen; kuninkaita ja alamaisia.

Gulliver löytää sekä jättiläisten että lilliputtien maan; toisessa kaikki on suurta ja toisessa kaikki on pientä. Onkin sanottu, että näin Defoe kehittää sekä mikroskoopin että suurennuslasin näkymistä kaksi erilaista maailmaa. Ihmisen ja luonnon suhde näissä maailmoissa on vakio: flora ja fauna, kasvit ja eläimet suurentuvat ja pienentyvät samassa mittakaavassa kuin ihmishahmotkin. Aina kun hän ajautuu uuden maailman rantaan, hän havaitsee ruohon. Samoin kuin suurentavien tai pienentävien linssien läpi nähtynä se on joskus kuin metsää ja joskus kuin hienointa turkkia:

”Painauduin pitkäkseni ruohoon, joka oli erittäin lyhyttä ja pehmeätä”

(s.21)

Ennen kuin puhutaan mitään lilliputeista, kertoja ihmettelee ruohon lyhyyttä. Jättiläisten maassa vastaavasti:

”Ensimmäinen havainto oli ruohon pituus, n. 20 jalan korkuista”

(s.98).

Näin luonto on aina samanlaisessa suhteessa kunkin maan asukkaiden kokoon, luonto ei ole koskaan riippumaton ja outo vaan lilliputeille pieni ja jättiläisille suuri. Muutenkin kaikkien hahmojen luontosuhde on eurooppalainen: hevosia käytetään vetojuhtina ja sotilasparaateissa eurooppalaiseen malliin sekä jättiläisten että lilliputtien maailmassa. Jättiläiset viljelevät ohraa ja ruokakin on samanlaista kuin Englannissa, annokset toki ovat suurempia.

Kertoja itse ei tunnu sopivan tähän luonnon järjestykseen: liian voimakkaat äänet ovat kuurouttaa hänet. Kissan kehräys jättiläisten maassa on järisyttävän voimakasta. Ampiaisen pörinä on kuin korvia raastavaa säkkipillikuoron soittoa. Ihmisten kanssa saattoi kuitenkin keskustella vaivattomasti; toki huutamalla jättiläisille ja kuiskaamalla lilliputeille.  Kuitenkaan itse inhimillinen vuorovaikutus ei kärsi tästä.

Ei ole sattuma että ainoa seikka mikä yhdistää suurta ja pientä maailmaa on järki. Gulliver ei huvittele murskaamalla lilliputteja, koska nuokin ovat järjellisiä olentoja. Samaan järjellisyyteen hän vetoaa itse, kun on jättiläisten armoilla. Kuvitelma  universaalista järjestä, kokoon katsomatta, ja vetoaminen järkeen mahdollistaa siirtymisen maailmasta toiseen.

Mutta tämän universaalin inhimillisyyden takana on valta, kertoja on kaikkivoimainen lilliputtien keskellä mutta täysin mitätön jättiläisten joukossa.

Lilliputtien luona Gulliver on varovainen liikkeissään, ettei aiheuttaisi tuhoa.  Alussa tosin joukoittain lilliputteja pyörtyi  pudotessaan hänen päältään.  Jättiläiset puolestaan suhtautuivat aluksi Gulliveriin kuin lapset linnunpoikaseen: punaisia liivejä ja sinisiä housuja pidettiin höyhenpeitteenä. Hänet otetaan lemmikiksi. Silti järkevät ihmiset eivät uhkaa Gulliveria vaan eläimet. Jättiläismäinen kissa on kiinnostunut hänestä, niin myös vihainen koira, mutta pahin uhka tulee yöllä kun kaksi rottaa hyökkää hänen kimppuunsa. Gulliver käy myös voittoisan taistelun muodotonta ja limaista sammakkoa vastaan.

Vallan ja toisaalta voimattomuuden kokemukset ovat Gulliverilla hyvin ruumiillisia.  Swiftin luonteeseen piirtynyt kammo ruumiillista läheisyyttä kohtaan saa groteskin version kun Gulliver joutuu tekemisiin jättiläisnaisten rintojen kanssa:

”Hovinaiset ottivat minut usein mukaan huoneisiinsa, jotta saisivat minua ilokseen katsella ja kosketella. Usein he riisuivat minut apposen alasti ja painoivat pitkin pituuttani povelleen. Se oli minusta kovin vastenmielistä, sillä totta puhuen uhosi heidän ihostaan sangen inha haju. En mainitse tätä suinkaan halventaakseni näitä oivallisia naisia, joita kohtaan tunnen kaikkea kunnioitusta, mutta käsitin, että hajuaistini oli niin paljon herkempi kuin olin heitä pienempi ja etteivät nämä ylhäiset henkilöt olleet rakastajilleen tai toisilleen vastenmielisempiä kuin vastaavassa asemassa olevat ihmiset kotimaassani Englannissa …

Hoitajattareni viedessä minut näiden hovinaisten luo minusta tuntui kiusallisemmalta se, että he kohtelivat minua ihan kursailematta, kuin ainakin olentoa, josta ei tarvitse vähääkään välittää. He riisuutuivat ilkialasti ja vaihtoivat paitaa minun läsnä ollessani ja seisoessani heidän pukupöydällään suoraan heidän edessään, mikä ei suinkaan ollut minusta houkutteleva näky eikä herättänyt mielessäni muita tunteita kuin kauhua ja inhoa. Läheltä katsoen heidän ihonsa näytti ylen karhealta, epätasaiselta ja moniväriseltä, ja siellä täällä havaitsi lautasen kokoisen pisaman ja siitä riippuvia, käärelankaa paksumpia karvoja, heidän persoonansa muusta alueesta puhumattakaan.”

(s.138)