Moderni romaani - Richardson vai Fielding?

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.02


Romaanista oli 1700-luvun Englannissa kehittymässä epiikan merkittävin muoto. Vastakkain olivat Henry Fieldingin ulkoiselle ja draaman kaltaiselle kuvaukselle rakentuva ja Richardsonin sisäiselle ja kirjemuodolle rakentuva romaani.

Fieldingin draamallisen romaanin kautta löytyi ulkoisen kuvauksen voima ja mahdollisuus keskittää  käsiteltävä olennaiseen. Toisaalta Richardsonin luoma uusi kirjeromaani toi yllättävällä tavalla sisäisen maailman rikkautta romaaniin.

Samuel Richardson (1689 –1761) halusi tarjota lukijoille jotain parempaa ja opettavaisempaa luettavaa kuin romansseja. 'Romanssi' kirjallisuuden muotona tarkoitti tällöin erityisesti barokin seikkailukkaita, sankarikertomuksia, uskomattomien tapahtumien täyttämiä kertomuksia. Lukijat olivat jo parhaiden klassisismin mallien mukaan alkaneet suosia arkisempia aiheita ja tutumpia ympäristöjä romanssimaisen eksotiikan asemasta.

Kun jo 50-vuotias  Samuel Richardson sai kustantajalta tilauksen kirjekokoelman julkaisemisesta, hän päätti laatia erilaisia moraalisia tilanteita koskevia kirjeitä. Eräs näistä tilanteista paisui kirjaksi. Näin syntyi uusi kerrontatekninen muoto ja romaanilaji: kirjeromaani.

Kirjemuoto oli tosin hyvinkin traditionaalinen laji; antiikista lähtien polemiikit, kristilliset opettavaiset runokirjeet (epistolat) olivat kirjemuotoisia. Mutta näiden kirjeiden puhe oli julkista eikä intiimiä. Richardson on ensimmäinen joka tuo kirjeiden kautta intiimin omakohtaisuuden romaaniin. Valistusajan Englannissa kirjallisuus pyrki yleensäkin antamaan vaikutelman kuin se olisi dokumenttia tai raporttia, Richardsonin kirjeromaaneissa kirje toimii eräänlaisena dokumenttina.

Richardsonin Pamela kirjeromaanin herättämä ärtymys teki Henry Fieldingistä (1707-1754) kirjailijan. Hän  oli tosin tunnettu draamakirjailija sitä ennen. Fielding katsoi, että Richardsonin täydellinen sankaritar Pamela oli epäuskottava. Fieldingin Shamela on kyyninen versio Richardsonin Pamelan sentimentaalisesta sadusta.

Pamelan syvärakennetta on verrattu Tuhkimo –tarinaan: nuori ja vaatimattomista oloista lähtenyt tyttö saavuttaa kovien koettelemusten kautta onnensa avioliitossa, joka takaa hänelle myös sosiaalisesti arvostetun aseman. Pamela toistaa saman romanttisen kertomuksen, mutta uudessa muodossa, haltija, prinssi ja meloni ovat muuttuneet moraaliksi, patruunaksi ja todelliseksi kuusivaljakoksi. Richardson yhdistää näin romanttisen aineksen ja realistisen esitystavan. Tuttu juoni, tunnistettavat arkiset olosuhteet sekä tunteiden ja tarpeiden erittely kietoutuvat formulaksi, jota viihdeteollisuus on sittemmin tavan takaa toistanut.

Fieldingin Shamela kääntää Richardsonin tarinan päälaelleen. Pamelan nimihenkilö, hyveellinen nuori palvelijatyttö joutuu jatkuvien ahdistelujen päätteeksi isäntänsä raiskaamaksi. Herra B tulee katumapäälle ja lopulta kaikki kääntyy hyvin: avioliitto sinetöi kahden ihmisen ikuisen onnen. Shamelassa saalistetun ja saalistajan osat vaihtuvat. Shamelan toiminnan päämäärä on kietoa naiivi Boady -herra eroottisten juonien verkkoon ja toimittaa itsensä tämän aviopuolisoksi.

(Jyrki Nummi: Kirjeiden todellisuus: Shamelan esimerkki KTSV 40, 1986)