Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Richardsonin Kirjeromaani

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.02


Richardsonin kirjeromaani Pamela muodostuu palvelustytön kirjeistä vanhemmilleen, kun hänen emäntänsä poika 'herra B' ahdistelee häntä. Näistä kehittyi Pamela. Kirjeistä välittyy palvelustytön ponnistelut, huoli ja pelko oman koskemattomuutensa ja hyveensä puolesta herra B:n hyökkäyksiä vastaan. Viimein mies kosii häntä ja hän suostuu. On  sanottu, että tällä tavalla Pamela sai hinnoiteltua hyveensä mahdollisimman korkealle ja pääsee naimisiin.

Kyse ei ole tarkkaan ottaen ”hyveestä” naimisiin pääsyn välineenä, aivan kuin hän avioliitossa luopuisi hyveestään. Hän luopuu vain neitsyydestään, mutta säilyttää hyveensä. Useaan otteeseen romaanissa painotetaan että naiselle ”hyveen” puolustaminen on jopa kuolemaakin tärkeämpää. Richardsonin tavoitteena oli moraalinen allegoria hyveen merkityksestä, ja hyveellisyydellä on absoluuttinen arvonsa. Kun vaarallinen seksuaalisuus muuttuu sallituksi, niin vastenmielinen lähentelijä herra B muuttuu yllättäen rakkaaksi avomieheksi.

Romaanina Pamela on epäklassisen löyhä muodoltaan. Romaani koostuu sankarin päivittäin, useasti päivässä kirjoittamista kirjeistä. Lukijat seuraavat tapahtumia välittömästi, eikä kertoja itsekään tiedä mitä tulee seuraavaksi tapahtumaan. Kertojan maailman ulkopuolista näkökulmaa ei ole, vaan Pamela kertoo itse tarinaansa sitä mukaa kun se tapahtuu.


TODELLISUUSVAIKUTELMA

Kirjeiden kautta kertomuksen maailma näyttäytyy lukijalle välittömänä ja lukija eläytyy kertomukseen päähenkilön kautta. Esimerkiksi Defoe kertoi toden tuntuisesti yksittäisiä tilanteita, mutta ei kokonaisuutta, eikä pysynyt pitämään yhtenäistä illuusiota yllä.  Richardson pystyi luomaan kerronnallisesti yhtenäisen kokonaisuuden ja pysyvän välittömyyden illuusion.

”Illusionismi on uudenaikaiselle romaanille ominaista. Romaanin katsotaan tähtäävän siihen, että kertomuksen maailma näyttäytyy lukijalle välittömästi annettuna. Lukija eläytyy kertomuksen maailmaan sen henkilöitten, lähinnä päähenkilön, kautta.”

(Liisa Saariluoma: Muuttuva romaani 1989, s. 70)

Illuusio syntyy siis kirjeromaanissa siitä, että lukija samaistuu tarinan sisäiseen kerronnan näkökulmaan. Aiemmin minä-muotoisissa romansseissa ja seikkailukertomuksissa minä ei merkinnyt välittömästi omakohtaisena otettua tapahtumaa - vaan kyse oli tunnustuksesta. Minä-muotoinen tunnustus sisältää etäisyyttä tapahtumiin, toisin kuin kirjemuodon välittömyys. Richardsonin kirjeromaanissa  välittömyys syntyy siitä että kerronta ja kokeva minä ovat lähekkäin.

Pamelassa ei kuitenkaan luoda omakohtaista todellisuuden tulkintaa, siinä tuodaan esille vain yleisiä moraalikäsityksiä. Se on moraalinen käyttäytymisopas. Tämä merkitsee sitä, että moraali ei ole ongelma lainkaan, se on oppi eikä ongelma. Pamela ei kysy sitä, miksi hänen on säilytettävä siveytensä. Hänen ongelmansa on se kuinka säilyttää siveys uhkaavissa oloissa.

Epäklassisen kirjemuodon lisäksi teoksessa on poikkeuksellisen tarkka kokemusten raportointi. Epäklassista on myös tyylien sekoitus: ennen kaikkea palvelustytölle annetaan kertomuksen keskipisteenä olemisen korkea asema. Hän on moraalisesti sankari, ja tällaista roolia ei aiemmin ole annettu alaluokkaan kuuluvalle naiselle. Hänen hyveelleen tulee samanlainen arvo kuin jonkun ylhäisen neidon hyveelle. Palvelustyttö puolustaa todellista hyvettä aatelisen isäntänsä seksuaalista hurjastelua vastaan. Pamela on samalla sentimentaalinen kyynelehtivä ja pyörtyilevä nainen.

Juoni on yksinkertainen ja tapahtuminen rajattu kahden henkilön, isännän ja palvelijan väliseen suhteeseen.

Pamela uhraa päivittäin epäuskottavan ajan kirjeen kirjoittamiselle. Esimerkiksi hääpäivänään hän kirjoittaa kuusi kirjettä. Tai kun isäntä pitää Pamelaa vankinaan maatilallaan, Pamela kertoo pakosuunnitelmansa kirjeessään, vaikka kirjettä ei ollut mahdollista lähettää eikä edes kätkeä. Vaikeudet johtuvat paljossa siitä, että näkökulma on sidottu yhteen henkilöön. Seuraavassa kirjeromaanissaan Clarissassa Richardson käyttää puolestaan useita kirjeen kirjoittajia, niin että näkökulmat vaihtelevat – samalla romaani paisuu lähes kolmetuhatsivuiseksi.