Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Tapakomediaa, Laulunäytelmää Ja Porvarillisia Hyveitä

by bubbeli — last modified Apr 15, 2008 12:02 PM


Englantilainen draama alkoi porvarillistua jo 1600-luvun lopulla, kun tapakomedioiden sisältö muuttui. Etualalle tulee porvarillinen maailma, jossa asioita ohjaavina voimina olivat raha ja omaisuus.

Raymond Williamsin mukaan englantilaiset tapakomediat ovat sosiaalisesti hämmästyttävän rajoittuneita. Ne sijoittuvat usein nykyisyyteen ja kertovat Lontoon seurapiireistä noille seurapiirien jäsenille. Myös tekijät ovat saman rajoittuneen sosiaaliluokan ”dentleman dramatists” –kirjailijoita. Draamojensa sisältönä he esittävät rajoittunutta sosiaalista maailmaa ja samaa nykyaikaa. (Raymond Williams: The Sociology of Culture –81)

Sosiaalinen järjestys, jota määrää raha ja omaisuus, on kilpailukeskeinen ja dynaaminen oman luokkansa piirissä. Komedioiden rakkausjuonet ovat avioliittosysteemiä tukemassa, ne kuvaavat usein lontoolaisen ”sesongin” aikana luotuja kontakteja, naimakauppoja - yleensä mukana ovat myös varakkaiden porvareiden ja aatelisluokan edun vartijat.

Komedioissa ei suoraan hyväksytä tätä rahan ja rakkauden piirileikkiä, ja ne jotka ymmärtävät leikin liiankin hyvin, teeskentelevät että kyse on vain tunteista.  Tapakomedioissa nämä ”dentleman dramatists” –kirjailijat kuvaavat rahan ja rakkauden välisen jännitteen kyynisesti, sekä realiteettina että draamaan sopivana leikkinä.


LAULUNÄYTELMÄ

Myös teatterissa katsojaluvut ja  markkinat alkoivat saada merkitystä 1700-luvun alussa. Laulunäytelmästä tuli uusi ja katsojien suosima laji. On paradoksaalista että ensimmäinen ja suosituin laulunäytelmä oli voimakkaan yhteiskuntakriittinen ”Kerjäläisooppera”. John Gay loi Kerjäläisoopperallaan (The Beggar’s Opera 1728) uuden draamalajin, laulunäytelmän jossa oopperan ylävireisyys korvattiin groteskeilla elementeillä ja balladimaisilla lauluilla.

Oopperaan tavallisesti liitettyjen ruhtinaiden sijaan Gay tuo näyttämölle varkaita ja huoria. Juhlalliset resitatiivit ja aariat on korvattu karkeilla dialogeilla ja keveillä lauluilla. Kertojana on kerjäläinen, joka toivoo että yleisö ei tuomitsisi tätä esitystä vaikka siinä ei olekaan oopperan ylevyyttä. Itse asiassa teos on burleskia parodiaa oopperasta sentimentaalisine kohtauksineen.

Laulunäytelmä kertoo rikollisjohtajan, maantierosvo Mackheathin juonitteluista ja hänen hallitsemastaan alamaailmasta jossa kaikki petkuttavat kaikkia. Poliittinen satiiri oli kuitenkin teoksen vaikuttavin piirre. Gay teki rohkeaa parodiaa poliittisista vallanpitäjistä. Kerjäläisten kuningas oli parodia pääministeristä  ja myös monet muut ministerit joutuivat parodian kohteeksi. Gay kuvasi poliittisista valtapeliä alamaailman kautta.

”Kerjäläisoopperan” suosio oli ennenkuulumaton, sanottiinkin että ”Gay became Rich, and Rich became gay”). Myöhemmin Bertoldt Brecht nykyaikaisti ”Kerjäläisoopperan” ja kärjisti hieman sen yhteiskuntakriittistä otetta.


PORVARILLINEN TRAGEDIA

Porvarilliset arvot tulivat näyttämölle vahvasti 1700-luvulla. Esimerkiksi George Lillon ”The London merchant” (1731) tragediassa ylistetään kauppiaita näin:

THOROWGOOD:

Minä olen huomannut, että niissä maissa, joissa kauppiaan ammattia pidetään arvossa ja rohkaistaan, tehdään keksintöjä ihmissuvun kohottamiseksi eikä sen tuhoamiseksi.

BRANWELL:

Taivas on lahjoittanut jokaiselle maalle ja jokaiselle ilmastolle jotakin, joka on sille ominaista. Toimeliaan kauppiaan tehtävä on koota jokaisen eri maan ja ilmaston antimet rikastuttaakseen niillä omaa maataan.

Aikaisemmin oli epäilty sitä, voiko tavallista, porvarillista, ihmistä ottaa tragedian päähenkilöksi, vai tuleeko sankareiden välttämättä olla ylempiä hahmoja.  ”The London merchant” –tragediansa esipuheessa Lillo kirjoittaa tragediasta että:

”Se ei menetä arvoaan sopeutuessaan tavallisten ihmisten oloihin, ja mitä useammissa sen toiminta herättää liikutusta sitä enemmän hyötyä se tuottaa. Jos ruhtinaat ja heidän kaltaisensa henkilöt olisivat ainoat, jotka joutuvat alttiiksi paheistaan tai heikkouksistaan  aiheutuville onnettomuuksille, olisi syytä käsitellä tragedioissa vain heidän kohtaloitaan. Mutta kun näin ei ole laita, on tietenkin järkevintä jaella lääkettä potilaiden lukumäärän mukaisesti. ” 

(Henrik Schück, Yleinen kirjallisuuden historia 6, s. 337 suom. Katri Ingman-Palola)