Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Tom Jones Ja Suopea Lukija

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.02


Fielding käyttää Tom Jonesissa  kertojaa joka on tarinan ulkopuolella, ja joka kommentoi lukijalle kertomustaan. Samalla kun tuo kertoja tavallaan astuu ulos tarinasta, hän kutsuu kohteliaasti ”suopeaa lukijaa” hyväksymään esimerkiksi sen että päähenkilö Tom Jones ei ole täydellinen sankari


NELJÄS LUKU (ote)

"Missä tekijä muutamin lyhykäisin sanoin rohkenee puolustaa sitä seikkaa, ettei sankarimmekaan saata olla tunteeton vatsansa vaatimuksille.

Olkoonpa sankareilla omasta minästään miten suuret luulot tahansa tai kuvitelkoot maailma heidät miten yleviksi tahansa, kuolevaisia hekin sentään ovat. Mutta niinpä sielultaan ja mieleltään jaloimmankaan sankarin ei suinkaan ole tarvis hävetä sitä seikkaa, että muiden ihmisten lailla tuntee vilua ja hellettä, kupua, janoa ja nälkää. Sillä eihän tuo inhimillisyys toki suinkaan vähennä heidän henkensä enempää kuin tekojensakaan suuruutta.

Niinpä mekään emme lainkaan ujostele mainita sankarimme mitä innokkaimmin käyneen pöydän antimien kimppuun. Hyvinkin kolme naulaa häränlihaa upposi nyt Jonesin vatsaan, ennen kuin pitkän paaston kiljuvaksi kiihtämä nälkä suvaitsi tyyntyä ja asettua.

Tuo sankarimme nälkä selittää senkin, miksi Jones aterian aikana ehti tuskin lainkaan kiinnittää huomiotaan kukkeaan turvattiinsa, joka pöydässä nautitsi perin vähän. Mutta kun ateria oli lopussa ja nälän luonnolliset vaatimukset  oli tyydytetty, sankarimme jälleen vahvistuneena oli valmis osoittamaan mielenkiintoa muihin ja henkevämpiinkin asioihin.

Emme ehkä ole vielä tullut tähän mennessä kylliksi korostaneeksi sitä seikkaa, että sankarimme oli ulkomuodoltaan kaiken miehisen kauneuden perikuva. Hänen terveyttä uhkuvilla kasvoillaan asusti lisäksi lempeys, hyvyys ja jalous, mutta silti ne olivat miehekkäät samoin kuin hänen suora, voimakas vartensakin.

Kaikkien näiden ulkokohtaisten avujensa lisäksi herra Jones oli luonteeltaan rakastettava, mieleltään hilpeä ja aina hyväntuulinen, vilkas ja seurallinen.

Jos suopea lukija suvaitsee punnita kaikkia näitä tosiseikkoja mielessään ja lisäksi muistaa, miten suunnattomaan kiitollisuudenvelkaan rouva Waters oli sankarillemme joutunut, hän varmaankin ymmärtää, että armon rouva oli syvästi ihastunut ja jopa kiintynytkin pelastajaansa.

Niin – sanoaksemme asian peittelemättä – rouva Waters oli rakastunut sankariimme, tai – mikäli suopea lukija pitää sopimattomana sanan rakkaus soveltamista näin lyhyen tuttavuuden perusteella syntyneeseen tunteeseen – meidän sopinee sanoa, että lemmen liekki oli jo riehahtanut ilmivalkeaan tuon arvon rouvan kiitollisessa sydämessä.

Voimme varsin perustelluin syin väittää koko kasvatuksemme tähtäävän siihen, että monin vaihtelevin tavoin oppisimme miellyttämään vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvia. Ja kuten muinoin runoilija Ovidius ”Ars amandis” –teoksessaan lauloi rakastamisen taitoa oman aikakautensa runokuvin, me oman aikamme kielellä voisimme puhua rakkauden tykistön käyttötaidosta ja tavoista.”

(Henry Fielding: Tom Jones  suom. Olli Nuorto 1959, 279-280)