Diderot Ja Filosofinen Romaani

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.02


Kuinka ihmisen on mahdollista ymmärtää toista, oli jatkuvasti Diderot’a vaivaava kysymys. Hän  alisti kaikki aikansa älylliset kysymykset keskinäisen ymmärtämisen ongelmille.

Rameaun veljenpoika on dialogille rakentuva romaani, jossa syntyy keskustelu ”minän” ja ”hänen” välille, ja keskinäisen yhteisyyden sijaan kumpikin alkaa ymmärtää paremmin omaa itseään.

Kertojaminä on tavallinen porvari, hän kulkee Pariisin Palais-Royal puistosta kuulua kävelykatua Café de la Régencen kahvilaan. Romaanin alusta on löydetty rinnastus ajatusten ja himon välillä. Kuten mies kulkee huoran perässä, kertojakin sanoo tavoittelevansa kuumimpia ajatuksiaan. Kahvilassa hän sitten tapaa Rameaun veljenpojan eli ”ylevyyden ja halpamaisuuden, terveen järjen ja mielettömyyden seoksen”, räikeästi yksilöllisen olennon, jonka kanssa kertoja antautuu keskusteluun. Ajalle tyypillisesti keskustelu käydään kahvilassa, ja kertojalle tällainen originelli hahmo vastaparina saa hänet tunnistamaan oman itsensä:

”Mikäli tapaan heitä voin viettää heidän seurassaan yhden päivän kerran vuodessa, sillä heidän olemuksensa räikeä yksilöllisyys tuottaa toki vaihtelua siihen tympäisevään kaavamaisuuteen, jonka kasvatuksemme, seuraelämän sovinnaissäännöt ja perinnäinen säädyllisyydentaju ovat saaneet aikaan. Jos joku tämäntapainen yksilö ilmestyy normaaliin seuraan, hän on kuin käyteaine, joka hapattaa meidät ja palauttaa jokaiseen hitusen hänen luontaista yksilöllisyyttään. Hän ravistelee hereille, hän panee liikkeelle, hän pakottaa ottamaan kantaa puolesta tai vastaan, hän lietsoo totuuden, hän tekee havaittavaksi kunnon ihmisen kunnollisuuden ja riisuu konnalta naamion; mitäpä järkevä ihminen silloin tekisi muuta kuin kuuntelisi päästäkseen selville siitä kuka kukin on.”

(Diderot: Rameaun veljenpoika, 1970 suom. Kauko Kare s.25) 

Romaanin kaksi ääntä, minä ja hän, on tulkittu hyvin monella tapaa. Siinä tavallinen porvari kiistelee aateliston salongista kahvilaan tipahtaneen originellin kanssa.


PORVARILLISEN MORAALIN VAHVUUS JA RAJAT

Diderot’n ”Rameaun veljenpojasta” on löydettävissä kysymys moraalista. Kysymyksen taustalla on kiista aatelis- ja porvarismoraalin välillä. Ranskan aatelisto piti itseään moraalisena esimerkkinä, ja kohotti sillä tavoin itsensä porvariston yläpuolelle. Porvarillinen moraali puolestaan tuona aikana kiinnittyi käytännöllisiin seikkoihin ja työhön nousten vähitellen elämänkäytäntöjen myötä vallitsevaksi moraaliksi. Diderot kritisoi molempia toistensa avulla.

Romaanin kertojaminä edustaa jo valistuksellista ja aatelistoon etäisyyttä ottavaa porvarillista asennetta. Hän on todellisuudentajuinen mutta sovinnainen ja omaan etuunsa sitoutunut. Veljenpoika puolestaan on originelli, mutta hänellä ei ole todellisuudentajua vaan hän elää illuusioiden vallassa. Tämä veljenpojan moraalinen spontaanius, tunteellinen empatia lähentäisi ihmisiä yhteen.

”Minän” moraalinen aisti on varsin karkea (insensibilitè) ja käytännöllinen. ”Minä” esiintyy ylevämielisenä filosofina, hyveen puolustajana, mutta tämän sovinnaisuuden toisena puolena on tirkistelynhalu ja uteliaisuus, joka ajaa hänet epäilyttäviin paikkoihin ja keskusteluun tämän hylkiönä pidetyn veljenpojan kanssa.

Tämä sosiaalinen hylkiö, Rameaun veljenpoika, on puolestaan taiteen myötä hankkinut taiteellisen herkkyyden (sensibilitè) ja tullut myös varsin häilyväksi moraaliltaan. Hän on epäonnistunut taiteilija joka haluaisi menestyä kuten enonsa. Veljenpoika oli aikoinaan suosittu aatelisten seurapiireissä, mutta nyt hän saa vain heittää huulta kahvilassa. Kaiken syynä oli hänen verbaalinen nokkeluutensa ja terävä järkensä - niiden ansiosta hänet on nyt sysätty kaikkien piirien ulkopuolelle.

Vaikka hän ei ole menestynyt, hän on nerokas omalla tavallaan, täysin spontaani, loistavia pantomiimeja esittävä, hänellä on esteettisesti tarkka maku. Mutta hänellä ei ole todellisuudentajua. Veljenpoika on sukua Diderot’n pamfleteissaan satirisoimalle taiteilijatyypille. Hän on terävä, mutta illuusioiden vankina oleva hahmo, varjonäyttelijä joka kamppailee kuvitelmiensa kanssa. Ei ole sattuma, että veljenpoika esittää kahvilassa pieniä spontaaneja pantomiimeja. Valistushenkeen Diderot haluaa hyökätä illuusioita vastaan kritisoiden taiteilijoita, jotka todellisuudentajun sijaan luovat illuusioita.

Nämä kaksi puolta törmäävät keskustelussa, mitään yhdistävää sovitusta ei synny – pikemminkin toinen puoli valaisee toista.

Rameau ei dialogeissa esiinny vain kaikkien moraalisten arvojen kyynisenä kriitikkona, vaan myös lahjakkaana muusikkona, joka ei ole luonut yhtään teosta. Rameaun ristiriita taiteellisen herkkyyden ja moraalisen piittaamattomuuden  välillä mahdollistaa  sen, että kertoja voi käsitellä toiselta kannalta todellisuutta muuttavaa toimintaa. Hän kysyy, kuinka veljenpojan moraalinen piittaamattomuus on syntynyt, ja miksi hän ei ole musikaalisuudestaan huolimatta tehnyt yhtään teosta. Veljenpojan vastaus on kaksinainen: ensinnäkin hän perustaa sen fyysiseen determinismiin: häneltä puuttuu moraalinen suoni … ja sen lisäksi hän antaa yhteiskunnallisen selityksen, ja valittaa että kärsimys ja vääryydet joita hän on kohdannut on rampauttanut hänen moraalinsa.

(Peter Bürger: ”Moral und Gesellschaft bei Diderot und Sade” in Aktualität und Geschihtlichkeit, 1977 s.63-64)