Diderot ja tieto
Voltaire käytti Diderot’sta nimitystä ”La Pantophile”, kaiken
harrastaja, kaiken rakastaja. Diderot toi yleiseen keskusteluun aikansa keskeisiä
tieteellisiä kysymyksiä: hän kiteytti, kärjisti ja kansanomaisti esseissään
valistuksen uusia aatteita.
Hän harrasti erittäin laajasti filosofiaa, luonnontieteitä, taidetta. Hän oli encyklopedinen henki. Hän työskenteli äärimmäisen nopeasti, kirjoitti paljon ja sujuvasti. Hän kirjoitti samalla erään ystävänsä aikakauslehteen mm. jatkoromaania Jaques de Fataliste.
Diderot oli täysin riippuvainen Pariisista ja sen keskustelupiireistä. Hänelle oli mahdotonta elää missään muualla. Keskusteluissa hän hyökkäsi voimakkaasti mm. sensuuria vastaan. Diderot’n oma painajainen toteutui 1749, kun hänet vangittiin ja paljastui että hän kärsii klaustrofobiasta. Diderot’a vaivasi muutenkin eristymisen pelko, kontaktien menettämisen pelko – ja sen ainoana lääkkeenä oli pariisilaiselämä.
Dennis Diderot tunnetaan parhaiten ranskalaisen valistuksen perusteoksen Encyklopedian toimittajana, uusin ja kumouksellinen tieto haettiin siitä. Hän halusi ”yhdistää kaikki olemassa olevat tiedot yhteiseen uomaan ja suunnata ne inhimillisen hyvän saavuttamiseen.”. Vuosina 1751 – 1765 Diderot teki valtavan työn hankkimalla artikkeleita ja toimittamalla Encyklopediaa. Tuo tietosanakirja oli katsaus uusimman ajan tietoon, ja siihen tilattiin artikkeleita uuden terveen järjen henkeen. Ennenkuulumatonta oli myös se, että käytännöllinen työ kuten käsityö ja tehdas saivat arvostusta tuossa teossarjassa. Encyklopedia muodosti lopulta 17 osaa. Sisällöltään teossarjasta tuli niin radikaali, että se kiellettiin useaan otteeseen. Sensuuria vastaan Diderot kehitti ns. ristiviittaustekniikan, jossa purevin uskonnon kritiikki paljastui vasta viittauksia tutkimalla.
Diderot itse kirjoitti Encyklopediaan mm. artikkelin ”Nautinto”. Sille, joka ei halua kuulla puhuttavankaan ruumiillisesta halusta, Diderot sanoo:
”Luuletko että äitisi olisi vaarantanut oman henkensä lahjoittaakseen sinulle elämän, ellei luonto olisi liittänyt hänen miehensä syleilyihin sanomatonta nautintoa? Ajattele, että juuri nautinto on vetänyt sinut esiin tyhjyydestä.”
HAVAINNON FILOSOFIA
Diderot koki varsin henkilökohtaisesti englantilaisen havainnon filosofian. Hän pohti usein sitä, että jos vain havainnot ovat todellisia, niin kuinka voittaa solipsismi, eli voiko ihminen olla muutakin kuin vain omiin havaintoihinsa eristäytynyt olento.
Solipsismin takana on John Locken ajatus, jonka mukaan ihmisen aistimukset ja kokemukset ovat todellisia vain kunkin omissa aivoissa. Kuinka siis osoittaa, että ihmisten välillä olisi lainkaan mitään todellista? Kuinka on mahdollista, että ihmiset voisivat ymmärtää toisiaan. Yleisiä ideoita ei Locken mukaan ole olemassakaan. Hän oli osoittanut, kuinka ajatukset ovat vain utuisia abstraktioita, joita kukin vain satunnaisesti johtaa omista aistivaikutelmistaan. Diderot kirjoitti pamfletin, jossa julisti kuinka tieto perustuu täysin aistimuksiin, ja ajatukset syntyvät konkreettisia elämyksiä abstrahoimalla.
Diderot kirjoitti mm. ”Kirjeitä sokeista” (Lettre sur les aveugles, 1749), jossa käsiteltiin havainnon ongelmia. Sensuuria kiinnosti kuitenkin vain Diderot’n väite ettei oppi Jumalan hyvyydestä voi olla sokeana syntyneelle itsestään selvä. Diderot vangittiin teoksensa vuoksi.
Kuinka kukaan siis voi saada toista vakuuttuneeksi mistään omasta ajatuksestaan? Diderot halusi puolustaa valistuksen tavoitetta käytännöllisestä uudesta maailmasta, jossa etuoikeuksille eikä järjettömyyksille olisi sijaa. Kirjoitetun sanan tuli olla luomassa tällaista maailmaa, ja Diderot pohti pitkälle nimenomaan sitä, voisiko kieli ylittää eristyneet subjektit.
Valistuksen periaatteiden levittäminen tuntui Diderot’sta lopulta mahdottomalta. Sensuuri toi hänelle painajaismaisia pelkoja, ja toisaalta Pariisin kirjallinen maku oli hänelle pettymys. Julkisesta kirjoittamisesta luopuminen ratkaisi molemmat ongelmat. Sanotaankin että Diderot valitsi julkisen taistelun sijaan kirjoittamisen vapauden ja yksinäisyyden.
Hän päätti kirjoittaa teoksia, joita ei voinut julkaista. Aluksi siis Diderot oli erittäin tunnettu Encyklopedian toimittaja, ja lopuksi kirjailija joka kirjoitti yksityisesti. Diderot ei uskaltanut julkaista tekstejään. Eristyneisyyden ongelma kehittyy hänellä varsin polttavaksi. Toisaalta Diderot tavoitti vapautuneisuuden päätettyään kirjoittaa romaaneja joita ei aiokaan julkaista. Tämä vapaus näkyy hänen parhaista teksteistään, nämä romaanit on julkaistu vasta 1800-luvulla.
Hänen minämuotoinen romaaninsa ”Nunna” (La religieuse 1796) kertoo Suzanne-nimisestä nunnasta, joka joutuu täysin yhteiskunnasta erilleen luostariin. Kauhujen ja nöyryytyksen kautta hän oppii ”avaamaan suunsa”. Mutta sanan käytöllä on hintansa, ja hän joutuu uhraamaan moraalisen ehdottomuutensa.
Diderot rakastui 1750 tienoilla kirjoittavaan naiseen, Madeleine de Pruiseuxiin. Viiden vuoden aikana, jonka heidän suhteensa kesti, Diderot kirjoitti ilmeisesti yhdessä hänen kanssaan ns. muotokuvia ”Les caractères”.
Ehkä merkittävin teos oli Rameaun veljenpoika (Le neveu de Rameau) jota hän kirjoitti vuosina 1761 – 1774, mutta joka julkaistiin vasta 1805. Romaani rakentuu dialogille kahden kahvilassa keskustelevan henkilön välillä, toinen heistä on lahjakas, ja epäonnistunut taiteilija josta tunnetaan vain että hän on kuuluisan säveltäjä Rameaun veljenpoika.