Lessingin Valistusnäytelmä

Lessing käsitteli kysymystä uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta Nathan Viisas (”Nathan der Weise” 1779) näytelmällään. Se ei ollut komedia eikä tragedia, vaan kuten Lessing painotti, vakava näytelmä valistuksen henkeen. Aiheensa Lessing otti  Boccaccion eräästä Decameronen tarinasta (ensimmäisen päivän kolmas tarina). Kyseessä olI uskonnollinen kiista siitä, onko kristinusko, juutalaisuus vai muhamettilaisuus se oikea uskonto. Lessing halusi puhua suvaitsevaisuuden puolesta.

Näytelmän ytimenä on tarina ihmeellisestä sormuksesta. Tämä sormus teki kantajansa sekä Jumalan että ihmisten rakastamaksi, ja sormus meni perintönä aina sille pojalle, joka oli isälleen rakkain. Lopulta sormus joutui miehelle, jolla oli kolme poikaa ja hän rakasti heitä kaikkia yhtä paljon. Niinpä isä antoi samanlaisen sormuksen jokaiselle, ja kukin poika luuli omistavansa sen oikean sormuksen.

Tuomari antaa pojille neuvon, että uskokoon kukin että hänellä on oikea sormus, ja osoittakoon sormuksen voiman suvaitsevaisuudellaan ja ihmisrakkaudellaan.

Valituksen henkeen näytelmän paino on sen sanomassa. Rikkaan ja viisaan juutalaisen Nathan Viisaan talo paloi, ja hän oli vähällä menettää tyttärensä. Mutta tuntematon nuorukainen oli pelastanut tyttären palavasta talosta ja kadonnut sen tien. Tytär  uskoi, että pelastaja oli enkeli, mutta isä löytää nuorukaisen ja tämä onkin kristitty ritari.

Nathan Viisaalla on tytär, jota hän rakastaa yli kaiken. Tarinan edetessä käy kuitenkin ilmi, että tytär onkin ottolapsi ja alun perin kristitty. Näin syntyy uskonnollinen kiista. Kristityn patriarkan mukaan tuo juutalainen Nathan Viisas on surmattava, koska on kasvattanut kristityn lapsen väärään uskoon.

Nathan Viisas puolestaan kertoo, miksi tämä ottotytär on hänelle nimenomaan Jumalan lahja. Nimittäin hieman aikaisemmin sodassa kristityt olivat tappaneet hänen vaimonsa ja kaikki seitsemän lasta. Epätoivoisena hän rukoili Jumalalta helpotusta, ja silloin hänen luokseen tuotiin kristityltä ritarilta jäänyt lapsi.

Näin siis Lessing dramatisoi Nathan Viisaan tyttären kautta uskontojen välisen riidan. Lessing sovittaa  myös riidan tyttären kautta – sillä tärkeintähän on, että tytär on elossa. Kristitty munkki sanoo Nathania ”tosi kristityksi”, koska on pelastanut lapsen, vaikka tämä olikin kristitty. Nathan puolestaan kiittää munkkia ”tosi juutalaiseksi” koska ymmärtää mitä tytär hänelle merkitsee.

Näytelmää kritisoitiin siitä, että se ei käsittele tasapuolisesti eri uskontoja, vaan kritisoi ennen kaikkea kristinuskon nimissä vaikuttavaa suvaitsemattomuutta.  Itse asiassa muiden uskontojen sisäistä maailmaa ei valaistakaan, vaan näytelmän juutalaiset ja isalmilaiset ovat pikemminkin avarakatseisia valistusihmisiä.

Lessing kirjoitti:

”Olen Nathanin tavoin tuntenut aina vastenmielisyyttä kaikkia positiivisia uskontoja kohtaan.  Jos sanottaisiin tämän näytelmän julistavan, että kaikkien kansojen keskuudessa on ollut ihmisiä jotka ovat asettuneet ilmestysuskonnon yläpuolelle ja silti olleet hyviä ihmisiä. ”

Lessing sanoi halunneensa kuvata sellaisia ihmisiä, joista ”kristitty alhaiso” on antanut huonon kuvan.