Sankarin sisäinen kehitys - Wieland

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.02


On sanottu, että modernin romaanin tunnusmerkki, persoonallinen kertoja, tulee romaaniin ensimmäistä kertaa C. M. Wielandin (1733 – 1813) myötä. Kun aikaisemmin romaaneissa kertoja on ollut neutraali asioiden välittäjä, jopa minä-kerronnassa, niin Wielandin romaaneissa ilmenevät ensimmäiset merkit kertojan subjektiivisesta tavasta välittää asioita. Näin myös romaanissa tulee esille modernin ajan keskeinen seikka; subjektiivisen ja individuaalisen kokemuksen merkitys.

Wielandin tausta on pietistinen. Henkilökohtaista uskoa ja omasta elämästä vastuun ottamista painottava pietismi on kuitenkin vaikuttanut siihen, että Wielandin henkilöhahmoille keskeiseksi tuli nimenomaan sisäinen kehitys. Kun Wielandista tuli kirjailijana kuuluisa, hän löysi valistuksen edustaman vapauden ja perehtyi valistusajan ranskalaiseen materialismiin.

Teoksissaan Wieland käsitteli usein henkisyyden ja empiirisen todellisuuden välistä ristiriitaa. Tähän viittaa pelkästään romaanin nimi: Luonto voittaa haaveet eli Don Sylvio (1764).  Päähenkilö lukee hieman liikaa satuja ja uskoo todellisessa elämässä kohtaavansa pelkkiä haltijattaria ja prinssejä. Tämän epätodellisen haaveilun vastapuolena on luonto eli empiirinen todellisuus, ja se paljastuu romaanissa lopulta haaveellisuutta miellyttävämmäksi. Don Sylvio -romaanissa on jo persoonallinen kertoja. 

Agathonin tarina (1767) on kuitenkin Wielandin tärkein teos, ja se merkitsee käännettä romaanin historiassa.  Lessing nimitti sitä ”ensimmäiseksi ja ainoaksi ajattelevaa päätä varten kirjoitetuksi romaaniksi”. Osin sen ansiosta Saksassa alettiin romaanitaidetta pitää muun kirjallisuuden arvoisena.

Agathon sijoittuu antiikkiin ja kertoo päähenkilönsä kehityksestä henkisten ja aistillisten pyrkimysten välillä. Tarinassa on neljä vaihetta; 1) viaton nuoruus jolloin Agathon on kaunis ja haaveellinen nuorukainen. Hän on kuitenkin aivan liian kaunis, ja se herättää kateutta jonka seurauksena hänet karkotetaan syyttä kaupungista. 2) Toisessa vaiheessa hän joutuu orjaksi Hippias -nimiselle sofistille, joka on omistautunut aistillisille nautinnoille.

”Mies, joka oli hankkinut itselleen kahdella talentilla oikeuden kohdella Agathonia orjanaan, oli yksi noista erikoisista ihmisistä, jotka kulkivat kreikkalaisissa kaupungeissa sofistin nimellä…” 

Wielandin kuvaustapa ei tässä kohdin ole lainkaan moderni, Hippias kuvataan vain luokkansa edustajana, samoin kuin Danae, ilotyttö jonka tehtävänä on saada Agahon luopumaan viattomuudestaan:

”(…) Danae oli ensimmäisellä sijalla niiden naisten luokassa (…), joita kreikkalaisilla oli tapana kutsua ystävättäriksi, tai vielä oikeammin seuranpitäjiksi. Tämä naisten luokka vastasi oman sukupuolensa keskuudessa siitä, mitä sofistit olivat miesten puolella.”

Tällainen kuvaustapa palvelee kuitenkin valistuksen opetuspyrkimyksiä.  Wieland käsittelee moraalin ja aistillisuuden ristiriitaa esittämällä Agathonin platonistina, Hippiaan nautinnonhaluisena sofistina ja Danaen tavallaan naispuolisena sofistina.

Tarina etenee siten, että Agahon rakastuu Danaeen, mutta tapaaminen jää platoniseksi. Kun Agathon kuulee myöhemmin että Danae oli maksettu nainen, hän pakenee Hippiaan luota.  

Seuraavaksi 3) Agathon on vaikutusvaltaisessa tehtävässä, tyranni Dionysioksen neuvonantajana. Tyranni ottaa huomioon Agathonin ajatukset, ja tällä on hyvä vaikutus ympäristöönsä. Tyrannin mielijohteesta kaikki muuttuu  ja Agathon huomaa olevansa vankilassa - kaikki hänen idealistiset arvonsa ovat osoittautuneet turhiksi.

Tässä vaiheessa  vankilaan tulee Agathonin entinen isäntä Hippias, joka lupaa ottaa hänet seuraajakseen. Agathon ei kuitenkaan suostu sofistisen elämänasenteen mukaiseen skeptisyyteen ja epäilemään kaikkia arvoja.

Vapauduttuaan vankilasta 4) hän pääsee erään viisaan valtiomiehen taloon ja oppii siellä tyrannikauteen verrattuna aivan toisenlaista poliittista inhimillisyyttä.

Romaani ylittää kuitenkin pelkän moraalisen kertomuksen tason, koska tärkeimmäksi seikaksi kertoja nostaa Agathonin sisäisen maailman ja siinä tapahtuvan kehityksen. Tämä sisäinen kehitys johtaa siihen, että moraalinen valinta henkisyyden ja aistillisuuden välillä käy mahdottomaksi, sillä päähenkilö haluaa molemmat.

Loppuratkaisussa Agathon tapaa jälleen Danaen josta on tullut kunniallinen nainen: henkisyys ja aistillisuus voivat siis lopussa liittyä yhteen. Nyt Agathon on oppinut, että ihminen ”ei voi elää pelkkänä eläimenä eikä pelkkänä henkenä ja ihmisen on noudatettava luontoaan silloin, kun jatkuvasti kasvaa ylöspäin, ja jokainen vaihe, jonka hän kasvaa viisaudessa ja hyveessä, lisää hänen onnellisuuttaan.”

Ks. Liisa Saariluoma: ”1700 –luku exemplum –ajattelun historiallisena takarajana: Wielandin ”Agathonin tarina”, Goethen ”Wilhelm Meisterin oppivuodet” teoksessa Liisa Saariluoma (toim) Esimerkin voima, exemplum ja esimerkillisyys antiikin retoriikasta nykypäivän naistenlehtiin. Kirja-Aurora, Turku 2001