Horatius draamasta
Kirjailijalla on kaksi mahdollisuutta, käyttää perinteistä aihetta tai keksiä itse johdonmukainen juoni. Uuden juonen keksiminen edellyttää kykyä esittää yleispäteviä totuuksia yksilöllisesti. Parasta on tukeutua perinteiseen aiheeseen, jossa ongelmat on jo yksilöity. Akilleus on luja ja kiivas, Medeia on julma ja heltymätön. "Jos tuot näyttämölle jotakin ennestään tuntematonta ja uskallat luoda aivan uuden henkilön, säilyköön tämä alusta loppuun samanlaisena ja pysyköön itselleen uskollisena."
Raakuudet ja väkivaltaiset kohtaukset on jätettävä sanansaattajan kertomuksen
varaan. Tämä eettinen sääntö että raakuuksia ei näyttämällä esitetä vaan ne vain
kerrotaan on myös kreikkalaisten tuntema periaate. Onko se ehkä ristiriidassa
'katharsis'-periaatteen kanssa? Sen mukaan järkyttävät, ja katsojassa pelkoa sekä
paniikkia aiheuttavat kohtaukset toimivat puhdistumisrituaalin psyykkisten lakien
mukaan. Toisaalta pelkästään kerrottuna järkyttävät tapahtumat eivät ole väkivaltaa
näyttämöllä, mutta vaikuttavat katsojan tunteisiin. Mitä eroa on julmuudella
kirjoitetussa tekstissä ja esitettynä - kirjoitettu teksti peilaa enemmän kuulijan
omien mielikuvien kanssa, juuri niiden joita esityksen tuleekin käsitellä, eikä tarjoa
valmiita visuaalisia mielikuvia.
"Laimeampi teho on korvan kautta saaduilla viesteillä kuin näköhavainnoilla,
joihin on pakko uskoa... Älkööt Medeia surmatko lapsiaan yleisön edessä,
älk|öön katala Atreus keittäkö julkisesti ihmisen sisälmyksiä."
SATYYRINÄYTELMÄSTÄ
Satyyrinäytelmä oli Kreikassa syntynyt omalaatuinen sekalaji: tragediaan liittyvä
lyhyt kuvaelma. Näyttelijöinä olivat tragedian sankarit, mutta kuoron muodostivat
satyyrit eli puolialastomat, ilkikuriset luonnonhenget. Tanssiessaan sankareiden
ympärille ne löivät vakavat asiat leikiksi.
Tällainen näyttää tyylirikkeeltä, mutta tragediat liittyivät Kreikassa dionysoksen juhliin ja Roomassa vastaavasti Baccuksen juhliin. Ylevän ja groteskin sekoittuminen oli tällaisissa humalaisten juhlissa luonnollista.
Kun satyyrejä - noita irvileukoja ja suunsoittajia - tuodaan yleisön eteen, ei Horatiuksen mukaan jumalia ja yleviä sankareita saa noin vain panna puhumaan arkikieltä ja siirtymään arkisiin kapakoihin. Mutta ei satiirissa myöskään tule kuvata vain ylevinä pilviä tai tyhjyyttä tavoittelemassa. Sankareiden on pysyttävä roolissaan, kuin ' raivokas rouva, jota juhlapäivänä pyydetään tanssimaan.'
Tämä valaisee sitä, mitä on ARS-sana vaativassa merkityksessään Horatiukselle - satiirissa se on taitoa liikkua karkean kielenkäytön alueella siten, että siinä on samalla jotain ylevää. Komediassa ja farssissa voi käyttää arkista kieltä, mutta satyyrinäytelmässä täytyy olla hieman jotain ylevään tragediaan viittaavaa.