Alistetut ja kyvyttömyys kertoa

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos lauantai 22. syyskuuta 2012, 15.28

SYRJÄYTYMINEN, KESKUSTELUN DYNAMIIKKA JA ASIANOSAISET

-   referaatti artikkelista Lorraine D.Higgins and Lisa D Brush

"Personal Experience Narrative and Public Debate: Writing the Wrongs of Welfare"
College Composition and Communication 57:4/ June 2006
Yliopistojen kirjastojen JSTOR verkkotietokannasta

RistoNp

 

Artikkelin aktivistit ovat kirjoittaja-ohjaajia, ja jotka työskentelevät köyhien naisten auttavat näitä naisia kirjoittamaan omista kokemuksistaan julkisille foorumeille. Aktivistit huomasivat, että naisten kertomuksissa kielenkäyttö on aukkoisinta, heikointa ja fraasimaisinta usein vaikeimpien ja tärkeimpien asioiden kohdalla. Pahinta on se, että lukija korvaa juuri nämä kohdat omilla mielikuvillaan ja ennakkoasenteillaan.

Julkinen keskustelu syrjäytymisestä on pitkään ollut asiantuntijavetoista, ja sen mukaisesti hierarkkista. On usein todettu, että vähempiarvoisena pidetyillä ihmisillä itsellään ei ole ääntä heitä koskevassa julkisuudessa. Tarkemmin sanottuna heillä on kaksi tai kolme luuppia - jo tehtyä ääntä jotka kuuluvat kun he aukovat suutaan. Heillä on joko sankariselviytyjän ääni tai traagisen uhrin ääni.

Kolmas ääni on sensuroitu. Orjat, roskaväki, alaluokka ja syrjäytyneet ovat kautta historian olleet vaiennettuja – koska, jos he avaavat suunsa niin sieltä tulee paskaa. Sieltä tulee kaunaa ja vihaa, asenteellisuutta ja ”kauniin suomen kielen pahoinpitelyä”. Heidän tekstinsä poistetaan marmorisen kuulaalta ja edustavalta ”Aivan tavallisten asioiden” foorumilta.

Vähempiarvoisena pidettyjä ihmisiä ei siis suoraan suljeta julkisen keskustelun ulkopuolelle. Huonona pidettyä kieltä ei kuunnella, ja he jotka puhuvat hyvin, heille on ennalta määrätty paikkansa julkisessa mielikuvastossa: heidät nähdään joko sankareina tai uhreina. Mitä tahansa he yrittävät kertoa, heidät palautetaan joko sankarin tai uhrin tarinaan.

Mitä huonommin kertoja osaa ilmaista itseään, sitä pikaisemmin lukija luokittelee hänet.  Hänet nähdään joko sankarina, joka on selvinnyt tai sitten uhrina, joka on kohdannut ylivoimaisia vaikeuksia, ja joka herättää sympatiaa. Ainoa mahdollisuus päästä ulos tästä ansasta on persoonallinen puhe, vakuuttavia detaljeja käyttävä proosa, joka rikkoo luokittelut. Puhekielestä on hyvä siirtyä kohti vaikuttavaa, epämuodollista proosaa.  Mutta aktivistien mukaan tämä ei vielä riitä, vaan puhujan on tuotava esiin omaa ääntään ja luotava itsestään julkisesti esiintyvää persoonaa.

Persoonan esiin tuominen merkitsee sitä, että kirjoittaja luo itselleen paikan julkiselle foorumille. Keskustelujen valta-asemia kuvaa kuvaa paikanhaltijan (stakeholder) käsite. Se viittaa mielikuvaan keskustelijasta, ja mikä vaikuttaa siihen millä tavalla kuulijat asennoituvat siihen mitä tahansa kirjoittaja esittää. Jos paikka ei tee oikeutta kirjoittajalle, mitään mitä hän sanoo, ei noteerata.

Keskustelun käytännöt luovat valmiita väheksytyn paikkoja sinne eri tavoin pätevinä pidettyjen puhujien joukkoon: ne ovat juuri näitä sankarin tai uhrin tai vaiennettavan mölisijän paikkoja.

Voidakseen kertoa omista kokemuksistaan, hahmottaakseen niitä itselleen, köyhät ja alistetut tarvitsevat omia ryhmiään, eksperteiltä suojattuja alueita. Kyseessä on suojattu tila, jossa ihmiset voivat rakentaa identiteettiään ja hankkia kertomiseen liittyviä kykyjä.

Kaikki tuo kokemus minkä he jakavat on vailla poliittista vaikutusta ellei se tule jollain tavalla esiin myös laajemmassa julkisuudessa.

Omassa ryhmässä voi jakaa kokemuksia toisten samankaltaisia asioita kokeneiden kanssa. Mutta tällaisesta ryhmän jakamasta tilasta on vaikea löytää yhteyttä laajempaan julkisuuteen.  Vaikeudet johtuvat siitä, että vallitseva puhetapa on toisenlaista. On siis vaikeaa löytää sellaista kirjoittamisen ja kertomisen tapaa, että heidät noteerattaisiin. Omassa ryhmässä toimivaksi osoittautunutta puhetapaa ei voi myöskään hylätä, koska he ovat identifioituneet siihen. Laajemman julkisuuden kannalta siis alistettujen ihmisten odotetaan ilmaisevan itseään huonosti - ja samaa tukee oma ryhmä joka on vaarassa samaistua juuri noihin puutteisiin.

Retoriikka viittaa julkiseen puhetaitoon  tai kirjoittamiseen, yleinen julkisen keskustelun taito on retorinen taito. Julkiso (publics) –käsitteen mukaisesti. se on ei-erikoistuneen, yleistajuisen kielenkäytön taitoa ja osallisuutta keskustelujulkisuuteen. Tämä on klassisen retoriikan hyvä puoli, toisaalta juuri sen yleistajuisuuteen liittyy ongelma toisin sanoen ei-erikoistunututta yleisöä ajatellaan homogeeniseksi.  (296)

Mutta mitä tapahtuu silloin, kun omassa ryhmässä koetut kertomukset voidaan kokea vaikuttavina myös laajemmin?  Tämä voidaan ymmärtää ethoksen –käsitteen avulla.

Aktivistit kirjoittaja-ohjaajina voivat tukea alistettujen ryhmiä, auttaa heitä luomaan omia piirejään, auttaa omien yleisöjen luomisessa, sekä auttaa yleiseen keskusteluun osallistumisessa.
1) Aktivistit voivat tukea sitä, että alistetut ryhmät voivat laajentaa kokemuksiaan puheen ja kirjoituksen alueilla.
2) Ohjatessaan kirjoittajia, he auttavat ryhmäläisiä selkeyttämään kertomuksiaan ja toisaalta sitä mitä heidän kerronnassaan on rajoittunutta laajemman yleisön kannalta.
3) He auttavat tiedon, aineiston, kulttuurisen pääoman hankkimisessa
4) He opettavat ilmaisua sekä retorisia strategioita kuinka ilmaista paikallista tietoa, ja omaa mykäksi jäänyttä tietoa (296)
5) He auttavat kirjoittajia retorisiin taitoihin ja samalla sosiaaliseen muutokseen

Ethos ja köyhän stigmatisointi

Sosiaalihuollon uudistamiskeskusteluissa köyhillä yksinhuoltajilla, perheillä ym on omat paikanhaltijansa jotka kantavat stigmatisoitua ja stereotyyppistä rooliaan ja heillä on symbolinen merkityksensä keskustelun kokonaisuudessa. Mutta heidän oma äänensä ja näkökulmansa jää vähemmälle huomiolle. Sosiaalihuoltoon liittyvä kehittäminen on alan asiantuntijoiden, poliitikkojen ja virkailijoiden luomaa keskustelun tapa, toisin sanoen keskustelun ethos määrittyy asiantuntijuudesta käsin ja syrjäytyneiden itsensä on vaikea osallistua siihen. Tällä keskustelun kentällä on omat, arvostetut keskustelijansa, ja he ovat LUONTEITA tai TYYPPEJÄ (Characters)  laajemmassa draamassa.

Osallistuakseen laajempaan keskusteluun syrjäytyneiden on otettava paikkansa tältä kentältä ja luotava itsestään tyyppejä tälle laajemmalle näyttämölle,  tehtävä tarinansa näkyväksi sillä tavalla että sen on vaikuttavaa ja että henkilö on hyväksyttävä toimijana jolla on sanottavaa ja arvokasta tietoa.(967)

Ei siis ole riittävää, että syrjäytyneet luovat omia ryhmiään. Tullakseen laajempaan julkisuuteen, jakaakseen ja punnitakseen ajatuksiaan, alistettujen ryhmien on luotava ETHOS, myös sanan kahdessa mielessä.  Ethos on retorisen vaikuttamisen strategia, mikä tavallaan suosittelee henkilöä (reputation) – vetoaa hänen arvokkuuteensa, eettisyyteensä ym. – lyhyesti sanottuna hänen luonteeseensa (character)   (Aristoteles Rhetoric III xvi 8) .

Ethoksen luominen on erityisen vaikeaa syrjäytyneille, koska vallitseva puhetapa näkee heissä pikemminkin luonteen puutetta, voidakseen jättää heidän näkemyksensä huomiotta ja oikeuttaakseen pakottamisen keinot. Siksi ethoksen ja luonteiden muodostaminen keskusteluun, paikanhaltioiden positioiden luominen, niin että he voivat haastaa vallitsevat käsitykset heistä itsestään,. 698

Kerronta julkiseen keskusteluun osallistumisen keinona

Syrjäytyneiden mahdollisuudet saada huomiota ja arvostusta julkisessa keskustelussa perustuu heidän kykyynsä luoda sille alueelle ethos. Koska osallistuessaan tähän laajempaan julkisuuteen syrjäytyneillä on vaarassa joutua tulkituksi stereotypioiden kautta, joko sankariköyhänä tai stereotyyppisenä epäonnistujana. Sankari-kertomus ja uhri-kertomus on usein valmiiksi tarjolla.

Sankari-kertomus on tietysti houkuttava, koska sen kautta kertoja nähdään keskustelussa arvokkaana luonteena, mutta silloin yksilön henkilökohtaiset saavutukset peittävät muut kerronnan vivahteet alleen. Ja keskustelussa heidän suhteensa toisiin köyhiin tulee ongelmaksi: he keräävät ihailevan huomion itseensä toisten samankaltaisten kustannuksella.

Uhri-kertomus toisaalta kertoo epäonnistumisista, ratkaisemattomista konflikteista, uhri saa sympatiaa viattomuutensa, huonon onnen ja onnettomien sattumien vuoksi.(699)  Lopultakin molemmat, sekä sankarikertomus että uhrikertomus ovat egokeskeisiä.

Mutta skeptinen yleisö ei hyväksy kritiikittä tällaisia kertomuksia, toisin sanoen ethos jonka kertojat luovat ei olekaan uskottava. Sankaria ei ehkä koetakaan vakuuttavana, eikä hänen esitykseensä uskota. Samoin uhrikertomuksessa yleisö voi havaita korostunutta avuttomuuden esittämistä,

Sankarit ja uhrit ovat valmiita, ennalta tunnistettavia hahmoja, ja stereotyyppisiä positioita sosiaalisella näyttämöllä.  (700)

Syrjäytynyt joka alkaa kertoa julkisesti saa varautua aktiiviseen ethoksen ja luonteen julkiseen muodostamiseen, koska häneen pyritään liittämään passiivisuuden ja avuttomuuden leimaa. Hänen täytyy luoda toisenlaista kertomusta sankaritarinan ja uhritarinasta eroon päästäkseen.

Mitä ovat ne kerronnalliset keinot ja retoriset strategiat tähän pääsemiseksi ? (701)

HENKILÖKOHTAINEN KERRONTA JULKISESSA KESKUSTELUSSA

Kirjoittamisprojektiin v 2002 osallistui 8 naista 8 viikon kirjoittamisprojektiin, ryhmä tapasi kahdesti viikossa. Kertojat hahmottivat ongelmia joita ovat kohdanneet varattomuutensa johdosta. (702)

Mentorit a) vakuuttivat luottamuksellisuudesta b) auttoivat luomaan kertomuksille taustaa ja selkeytystä c) poistivat toistoa d) auttoivat kielellisesti(703)

TEKSTIEN HEIKKOUDET JA NIIHIN PUUTTUMINEN

Kirjoittajilla oli paljon vaikeuksia tuottaa luettavia tarinoita, ensimmäisessä versiossa kirjotustaidon puutteet, kerronnan eheyden puute oli keskeistä, tarinoista tuli usein hajanaisten anekdoottien kokoelma monia kohtia oli avattava terapeuttisesti. (704)  Kirjoittajilla oli kuitenkin ohjaajat jotka auttoivat näiden vaikeuksien kanssa.

- Fragmentaarisuus, ja aukkoisuus, perustui osin harjaantumattomuuteen kertojana, mutta myös kokemusten traumaattisuus vaikutti tarinoiden aukkoisuuteen, muistojen traumaattisuus näkyy usein kerronnan fragmentoitumisena, yksityiskohtien puuttumisena.

-   Assosiointi aiheen ympäriltä (topic associating) joka liittyy suulliseen kerrontaan, tapana kertoa anekdootin tapaisia juttuja aiheeseen liittyen, mutta ilman havaittavaa yhteyttä toisiinsa. Kirjallisessa muodossa niitä ei koeta hyviksi. /705)

-   Mentorien tuella, kyselemällä ym tarinoiden yksityiskohdat rikastuivat ja suullisen kerronnan mahdollisuuksia lisättiin, toisaalta tarinoiden yhtenäisyyteen kiinnitettiin huomiota niin, että tekstejä arvostettaisiin julkisesti.  (707)

Loppu artikkelista käsittelee esimerkkitapauksia ryhmästä.