Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Yleistä realismista

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


Realismi on enemmän kuin tyyli, se on myös maailmankuva. Sosiaaliset ja yhteiskunnalliset ongelmat ja köyhälistön elämä tulivat näkyviksi 1850 -luvulla kehittyneen realismin myötä. Kurjat työolot ja riisto nousivat keskeisiksi asioiksi, ja kirjallisuuden tehtävänä oli tuoda tuo kaikki ihmisten tietoon. Realistisen taiteen tehtävä yleensä oli näyttää miten asiat ovat.

Toisaalta realismi ilmaisee 1800 -luvun alun positivistisen tieteen ja mekaniikan kehittymisen mukaista maailmankäsitystä. Se merkitsi käännettä fysiologiaan ja biologiaan  romanttisen fantasiahakuisuuden jälkeen. Ihmiskäsitystä hallitsi uusi perinnöllisyystiede. Ihmisen henkisen ja metafyysisen puolen sijaan keskeisinä pidettiin empiirisiä ja fyysisiä seikkoja. Todellisena pidettiin ennen kaikkea fyysistä ja aineellista.

Kirjallisuudentutkija Roland Barthes väitti, että realismi vahvistaa tuttuuden tunnetta. Käsitellessään keinoja luoda realistinen toden tuntu, hän väitti, että realistinen vaikutelma syntyy tuttujen seikkojen kuvaamisesta. Kun lukija tietää seikan omasta kokemuksestaan käsin ja teksti vahvistaa tuon kokemuksen, syntyy realistinen vaikutelma. Barthesin mukaan siis realismi vahvistaa jo vakiintuneita tapoja kokea maailmaa.

Barthesin kritiikki realismia kohtaan laajenee myös realistisen tekstin lukutapaan. Hän puhuu kahdesta erilaisesta  tekstityypistä; helppoja ja jo tutuista asioista koostuvaa tekstiä hän kutsuu luettavaksi. Vaikeammin hahmotettavaa tekstiä hän kutsuu kirjoitettavaksi.  Kun teksti vaatii aktiivisuutta, ponnistelevaa hahmottamista ja aukkojen täyttämistä lukeminen muistuttaa Barthesin mukaan kirjoittamista. Realistisen tekstin tapa käyttää lukijan jo tuntemia piirteitä olisi näin lukemista joka muistuttaa eräänlaista kokoamista.

Mutta Barthes ei silti vastaa täysin tuohon kysymykseen ”Mistä syntyy toden tuntu?”  Mistä syntyy sellainen toden tuntu, joka ei perustu tuttuudelle. Arkirealismin sijaan on myös toisenlaista toden tuntua.


KERTOA VAI  KUVATA

Realistinen tyyli painottaa objektiivista kuvausta. Kertojan tulee pelkästään näyttää asiat lukijalle ja välttää kommentointia. Tämä on johtanut ristiriitaan kertomisen ja kuvaamisen välillä, koska kertominen edellyttää yhteenvetoja joiden avulla tapahtumat liitetään henkilöihin ja heidän pyrkimyksiinsä.

Kertominen merkitsee sitä, että tapahtumien kulku kerrotaan ja ympäristö liitetään kertojaan tai henkilöiden toimiin. Tapahtumat kuvataan niihin osallisten henkilöiden kautta. Kertominen ei luo niinkään visuaalista kuvaa, vaan se liittää ympäristön ja henkilön yhteen. Vaarana se, että ympäristöstä ja tilanteesta tulee pelkkä tilaisuus ihmisten toiminnan esittämiselle.

Esimerkiksi Balzac ei pitäydy vain kuvaamiseen, vaan toiminnan avulla hän liittää ihmisen luonteen ja ympäristön yhteen. Kertoessaan kuinka saita ukko Grandet korjaa maalaistalossaan mädäntyneitä rappusia, ukon saituus näkyy sekä työssä että yksityiskohdissa.

Balzac, Dickens, Stendahl ja Tolstoi painottavat realistista kerrontaa. He kuvaavat kriisien kautta muodostuvaa porvarillista maailmaa ja osallistuvat itse aktiivisesti tuohon siirtymään. Kertominen säilyttää yhteyden arjen kokemusperustaan.

Naturalistinen kuvaus poikkeaa edellisestä.  Objektiivisuuden periaatteen mukaan kaikki toiminnan vaiheet ja ympäristön detaljit kuvataan yhtäläisen tarkasti. Tavoitteena on  luoda vahva materiaalinen ja havainnollinen vaikutelma, tuo maailma on irrallaan kertojasta tai tarinaan liittyvistä ihmisistä.

Naturalisteina Flaubert ja Zola eivät enää osallistuneet, vaan tarkkailivat. He kuvasivat maailmaa sivusta. Maailman monimutkaisuus vaati aiempaa tarkempaa kuvailua, ihmisen kokemus koettiin liian epämääräisenä eikä sen kautta voitu tavoittaa  objektiivista todellisuutta. Naturalistinen kuvaus hävittää asioiden kerronnalliset yhteydet, juonen, ja tuo tilalle pelkän peräkkäisyyden.


DETALJIT

On sanottu että realismi, erityisesti Ranskassa, oli yksityiskohtien keräämistä, detaljismia. Realismin todenmukainen vaikutelma luodaan yksityiskohdilla, ja samoin kuin objektiivisissa tieteissä, konkreettisuus ymmärretään yksityiskohdista käsin. Yksityiskohtien korostuminen on yhteydessä empiirisiin tieteisiin: tarkkuus on sama kuin yksityiskohtainen havainto.

Realistinen yksityiskohta vakuuttaa ja antaa todistuksen että teksti viittaa todellisuuteen. Michel Foucault sanoi, että " Realistinen detalji on vain teologisen detaljin varjo". Teologinen detalji on pyhäinjäänne, esimerkiksi käärinliina on detalji joka todistaa Kristuksesta. Kirkoissa säilytettyjä pyhäinjäänteitä käytiin katsomassa jotta saatiin varmuus uskon todellisuudesta. Foucaultin mukaan realistinen esitystapa jatkaa maallisessa muodossa samaa traditiota. Hänen mukaansa detalji on saanut niin suuren merkityksen empiirisissä tieteissä, koska se perustuu salaiseen yhteyteen detaljin ja jumalaisen  totuuden kanssa. Itse reaalista eli tosiolevaa ei voi suoraan tuoda teokseen, siihen on viitattava detaljin avulla joten detaljista tulee todistuskappale.

Realismin detaljit muodostavat jännitteen yksityiskohdan ja kokonaisuuden välille. Klassinen retoriikka ja kirjoitustyyli alisti aina yksityiskohdat kokonaisuudelle. Näin jokaisen detaljin tuli olla edustava. Realismi merkitsee voimakasta tyylin muutosta siksi, että yksityiskohtaa alettiin käyttää toisin.  Realistinen detalji ei sovi kokonaisuuteen, se on poikkeus joka rikkoo eheyden ja luo sen myötä odotuksen laajemmasta tai kätketymmästä todellisuudesta.