Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Saision pseudonyymit

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos torstai 30. elokuuta 2012, 12.32


Soili Pohjalainen

Referaatti Päivi Koiviston artikkelista "Tekijän ylösnousemus Saisio-Larsson-Wein-Saisio"


1990-luvun kuluessa alkoi poliittisesti värittyneiden kirjallisuudentutkimuksen piireistä nousta esiin huomautuksia, joiden mukaan kirjailijan sukupuolella, ihonvärillä ja kansalaisuudella on merkitystä siihen, miten niitä käsitelläään romaanissa ja kuinka teos otetaan vastaan. Teoksen merkityksiä avattaessa käytetään apuna teoksen syntykontekstia, johon kuuluuvat myös teoksen tekijän kokemukset.

1980-luvun puolivälin jälkeen Suomessa on ilmestynyt teoksia, joiden päähenkilöt ovat olleet kirjailijoiden kaimoja, esimerkiksi Kari Hotakainen, Eeva Kilpi, Pentti Holappa, Anja Kauranen ja Pirkko Saisio. Tällaisissa kirjoissa lukijaa kiinnostaa päähenkilön suhde todelliseen kirjailijaan. Osassa näitä romaaneja päähenkilöä ironisoidaan ja hänet irrotetaan tekstiä kirjoittavasta kaimastaan. Osa näistä romaaneista muistuttaa enemmän perinteistä omaelämäkerrallista kirjallisuutta.

Kun henkilöhahmo nimetään tekijän mukaan, tekijästä tulee osa fiktiota. Kirjailijan nimisen kertoja-henkilön sisältäviä romaaneja kutsutaan autofiktioksi. Autofiktion erottaa autobiografiasta usko siihen, että kirjoitetuksi ja kertomukseksi muutettuna todellisuus muuttuu väistämättä fiktioksi.Teksti voi kuvata esimerkiksi psykologista totuutta. Sitä, että tekijästä tulee osa fiktiota, voidaan pitää merkkinä postmodernista. Tekijää on sanottu jopa postmodernin perushenkilöksi.

Tekijä viittaa useaan erilaiseen agenttiin. Kirjailijuutta koskevassa kontekstissa tekijä voi merkitä tekstin pohjalta rakennettua abstraktiota, johon teoksen merkitys tiivistyy. Tekijä tarkoittaa toisaalta myös tietyn teoksen kirjoittanutta kirjailijaa.

Jälkimmäisen tekijä-sanan merkityksessä on helppo kritisoida Roland Barthesin vuonna 1993 julkaistua "Tekijän kuolema" esseetä. Kirjailijoita on selvästi olemassa, koska heistä puhutaan kaiken aikaa. Barthes ei tarkoita tekijällä tekstiä tuottavaa henkilöä vaan käsitystä, jonka mukaan tekstin merkitys voidaan perustella vetoamalla johonkin pysyvään merkitsijään.

Koivisto tutkii artikkelissaan kirjailja Pirkko Saision avulla tekijän merkitystä tekstin lukemiselle yleensä sekä erityisesti autofiktion suhdetta samannimiseen henkilöhahmoon. Artikkelissaan Koivisto pohtii henkilöhahmo Saision suhdetta todelliseen Saisioon. Koivisto tutkii myös Saision pseudonyymien, Jukka Larssonin ja Eva Weinin, teoksia, jotka laajasti käsitettynä pohtivat tekijän, hänen fiktiivisen tekstin ja todellisuuden suhteita. Koivisto tukee pohdinnat Roland Barthesin tekijyyttä koskeviin teksteihin.

Pirkko Saision nimi viittaa erisisältöisiin refrentteihin. Tekijänimi Pirkko Saisio on viitannut ajankohdasta ja puhujasta riippuen muun muassa työläsikirjailijaan, lesbokirjailjaan ja vasemmistolaiskirjailijaan. Michel Foucault'n mukaan tekijänimeä käytetään luokittelevassa funktiossa. Tekijänimi ei rakennu vain tekstin perusteella eikä se myöskään ole yhtä kuin todellinen tekstin kirjoittaja. Foucault'n mukaan tekijänimi ja tekijäfunktio ovat lähtöisin oikean kirjailijan ja tekstin fiktiivisen puhujan välisestä jaosta.

Tekijäfunktio vaikuttaa myös tietokirjallisuudessa. Esseiden kirjoittaja Saisiolla ja esseideiden kertoja Saision välillä ei ole romaanin fiktionaalista sopimusta, mutta tämä ei tarkoita, että kirjailija olisi intentioineen esseen tekstissä. Tekstissä mainitut "kirjailija" tai "Saisio" eivät tuo elävää tekijää paikalle. Toisaalta esseiden tekijänimi Saisiolta vaaditaan sitoutumista totuuden kertomiseen.

Lukijakoe

Saisio on maininnut pseudonyymien käytön osasyyksi halunsa tutkia miten vahvasti kaunokirjallisuutta luetaan kirjailijan elämää vasten. Toisaalta pseudonyymit antoivat Saisiolle mahdollisuuden kirjoittaa hänelle julkisuudessa annetun tekijäidentiteetin ulkopuolella. Hän näki pseudonyymit pakoteinä tekijäfunktion vallasta.

Jukka Larssonin kohdalla kesti viisi vuotta ja Eva Weinin kohdalla kaksi vuotta ennen kuin Saisio paljastui kirjailijanimien takaa. Saisio oli kirjoittanut sekä Larssonille että Weinille yksityiskohtaisia tietoja sisältävät elämäkerrat. Näin Saisio asetti lukijoille ja kriitikoille ansan.

Tekijä syntyy kirjansa mukana. Tämä horjuttaa kirjailijan valtaa. Saision tapauksessa lukijat ovat ottaneet hänen teoksensa ja elämän haltuunsa, ilman, että tekijä voi vaikuttaa tähän. Tekstistä alkaa rakentua lukijan halun mukainen tekijä.

Aavejahdissa

Koiviston mukaan Larssonin teosten vastaanotto on hyvä esimerkki Focault'n tekijäfunktion toiminnasta. Koivisto viittaa Focault'n tekijäfunktiota käsittelevään esseeseen, jonka mukaan poeettiselta tai fiktiiviseltä tekstiltä kysytään mistä se tulee, kuka kirjoitti sen, koska, minkälaisissa olosuhteissa, mistä suunnitelmasta käsin?

Larssonin teosta Kiusaaja luettiin uskottavana kuvauksena vankilamaailmasta sillä perusteella, että Larsson oli pitkään työskennellyt vankila-alalla. Kirjailijan elämää luetaan valikoiden. Kriitikoita ei esimerkiksi kiinnostanut lainkaan Larssonin journalistinen tausta.

Barthes on esittänyt lukemisen ihanteen, jossa tekijä voi olla läsnä ilman biografismin taakkaa. Barthesin ihanteena on tekijä, joka syntyy samanaikaisesti tekstin kanssa ja jossa ei ole mitään mikä edeltäisi tai seuraisi kirjoitusta.

Teksteistä etsitään kuitenkin yhä tekijään sitoutuneita merkityksiä. Tekijää etsiessään kriitikot etsivät selitystä tekstin aukoille. Larssonin tapauksessa kriitikon luoma tekijä viittaa vain kirjan kannessa olevaan nimeen, sillä Larssoniahan ei oikeasti ole olemassa.

Sama logiikka pätee myös sellaiseen tekijään, jonka nimellä voidaan viitata elävään ihmiseen. Kirjojen kritiikeissä esiintyvä Pirkko Saisio ei ole rinnastettavissa Teatterikorkeakoulun professori Saisioon, vaikka nimien identtisyys näin väittäisi. Näitä ei voi täysin erottaakaan. Tieodt professori Saision elämästä vaikuttavat hänen teostensa vastaanottoon.

Kun Larssonin kaksi seuraavaa kirjaa ilmestyivät, hänet tiedettiin pseudonyymiksi. Romaanit luettiin yleisesti anonyymeinä. Tekijään viitattiin useimmiten vain silloin, kun pohdittiin kuka oli teosten oikea kirjoittaja. Larssonin kolmannen teoksen, Kantajan, lopussa kerrotiin, että romaanin kertoja oli nimeltään Jukka Mikael Larsson. Koiviston mukaan Kantajassa Larsson on tekijänä ääriesimerkki Paul de Manin poststrukturalisesti nähdystä omaelämäkerran kirjoittajasta, joka syntyy vasta tekstinsä tuloksena.

Larssonin viimeinen kirja on nähtävissä myös biografeemi-termin valossa. Biografeemeja, merkityksettömältäkin tuntuvien elämän yksityiskohtia yhdistämällä ei saada aikaan kokonaista elämäkertaa vaan lukijan halun satunnainen kohde. Biografeemit eivät toimi myöskään biografistisessa tutkimuksessa, koska niiden avulla ei voi perustella tekstin merkitystä.

Larssonin kolmas romaani on autofiktio. Sen tekijä ja kertoja-päähenkilö ovat samnnimisiä. Autofiktio voidaan nähdä omaelämäkertana, joka on ilmaistu biografeemein. Larssonin kohdalla tekijän olemassaolon illuusio ei enää toimi. Hän on muuttunut kokonaan henkilöhahmoksi eikä hänen teostaan seuraa kyselyjä tekijän ja päähenkilön elämän todellisista yhteyksistä.

Aavejahdissa: Wein

Saisio julkaisi Eva Weinin nimellä kaksi romaania. Wein rakentaa itsestään alusta alkaen paitsi tekijän myös henkilöhahmon. Tekstissä rikotaan jatkuvasti omaelämäkerrallisen referentiaalisuuden illuusio. Kertojan epäluotettavuutta korostetaan ja näin myös tekijän luotettavuus kyseenalaistuu. Weinin ensimmäistä romaania arvioitiin hänen elämäkertatietoihinsa tukeutuen. Romaanin aihetta pidettiin liian henkilökohtaisena ja kapeana, mutta kokematonta kirjailijaa ymmärrettiin.

Toisen teoksen vastaanotto oli erilainen, koska Saisio paljasti itsensä peudonyymin takaa, kun Weinin toinen romaani sai Finlandia-palkintoehdokkuuden. Jotkut kriitikot lukivat teosta edelleen Weinin kirjoittamana, joko tietämättömyyttään tai tekijän kuoleman sisäistäneen tutkijan tavoin. Yleisesti vastaanotossa Wein katosi ja hänen tilalleen tuli Saisio. Weinin teosten merkitys muuttui tekijän vaihtumisen myötä.

Tekijästä puhuminen ei herätä tekijää henkiin. Saision tapaus osoittaa kuitenkin sen, että tekijän olemassaololla on merkitystä lukemiselle. Moni esitti julkisuudessa kritiikkiä Saisiota kohtaan. Pseudonyymillä kirjoittaminen leimattiin pelkuruudeksi. Tekijä haluttiin pitää hengissä.

Tekijän inkarnaatio

Saision romaaneja Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000) ja Punainen erokirja (2003) on luettu omaelämäkerrallisina romaaneina. Teokset toistavat Weinin ja Larssonin teosten asetelmaa. Romaanien päähenkilö on nimeltään Pirkko Saisio.

Saisio itse ei näe eroa Ewa Weinin ja Pirkko Saision sukutarinoiden välillä. Hänen mukaan ne ovat yhtä sepitettyjä molemmat. Saisio näinollen kieltä Le Jeunen vuonna 1989 esittämän omaelämäkerrallisen sopimuksen, jonka mukaan tekijän nimi päähenkilöllä olisi tae teoksen halusta kertoa omaelämäkerrallinen totuus.

Koiviston mukaan Séan Burken hahmottama jana jumalallisen tekijän synnystä tämän tappamiseen ja uudelleensynnyttämiseen muodostaa vertauskohdan Saision tekijäpelille. Burken mukaan biografinen tekijä oli siirretty syrjään jo uuskritiikin ja strukturalismin mukana, ennen kuin Barthes julisti tekijän kuolemaa. Burken mukaan Barthesin on esseissään luotava jumalankaltainen tekijäauktoriteetti voidakseen sitten tappaa tämän auktoriteetin ja myöhemmissä teksteissä synnyttää tekijän uudelleen tekstuaalisena abstraktiona.

Saisio kritisoi Barthesin tavoin lukijoita, jotka näkevät tekstistä vain kirjoittajan. Pseudonyymien kautta Saisio sai ravisteltua lukijoita irti tekijään pureutuvasta lukutavasta. Tekijän tappamista edelsi jumalallisen tekijän rakentaminen, johon Larsson sopi hyvin teologiaa opiskelleena, kristillisestä tematiikasta kirjoittavana miehenä.

Koivisto näkee, että Weinin kautta Saisio tappaa myös naisen nimissä kulkevan tekijän. Larssonin ja Weinin avulla Saisio yrittää tappaa romaanin tekijän lisäksi myös omaelämäkerran tekijän.

Näiden tekojen jälkeeen Saisio nostaa tekijän ja hänen elämänsä uudelleen esiin kirjoittamalla romaanin, jonka päähenkilö on nimeltään Pirkko Saisio. Romaanissa on muitakin henkilöitä, joilla on olemassaolevien ihmisten nimiä. Nyt lukijan pitäisi olla oppinut, että kirjallisuudessa sana viittaa toisiin sanoihin, ei suoraan todellisuuteen.

Vaikka kirjailija Saision teot vaikuttavatkin barthesilaisilta, hänen opettava äänensä on ristiriidassa jumalallisuuden mitätöimisen kanssa. Korostaessaan haluavansa irrottaa tekijän tekstistä, hän samalla haluaa kertoa lukijoille kuinka tekijään pitäisi suhtautua. Barthesilla oli tekijän kuoleman vastapainona lukijan syntymä. Saision pseudonyymien ja hänen omat autofiktionsa vaikuttavat Koiviston mielestä yrityksiltä pelastaa kirjailija lukijan vallan alta.

Koivisto viittaa Marie Darrieussecqin vuonna 1996 esittämiin ajatuksiin, jonka mukaan autofiktio estää lukijaa objektivoimasta tekijää arvioivan luentansa kautta, koska mistään tekstin osasta ei voi olla varma onko se totta vai ei.

Koivisto esittää, että lukija voi tulkita Saision pseudonyymilausunnot yhdessä hän myöhempien autofiktioiden kanssa siten, että niissä ei mitätöidä tekijää tekstin merkityksen takeena vaan sellainen tekijä, jonka lukijat ovat luoneet ja omineet itselleen.

Pienimmän yhteisen jaettavan ja Vastavalon vastaanotto osoittavat autofiktion vapauttavan vaikutuksen olevan utopia. Lukijat ottivat tulkintaan mukaan yksityishenkilön tekijän takaa ja kirjailija-Saisio on joutunut kirjansa muassa psykologiseen analyysiin.

Saision, Larssonin ja Weinin tapauksessa osa kriitikoista jätti kirjailijan teoksen tulkinnan ulkopuolelle. Tekijän antamaa varmuutta teoksen merkityksestä kaivataan yhä. Tekijän kuoleman käytännön sovellukset tuntuvat olevan ajattelun konventioiden vastaisia.

Kertoessaan kuinka ei ole voinut kirjoittaa Saisiona kuten haluaa, Saisio on itse tuottanut ajatuksen autenttisesta tekijästä, jonka lukijoiden tulkinnat ovat vieraannuttaneet itsestään. Neuvomalla lukijoita oikeaan lukutapaan, Saisio tuottaa itsestään merkityksen hallitsevana jumalatekijänä.

Lukijoiden tottelemattomuus osoittaa, että lukijan syntymää merkitsevä tekijän kuolema on voimassa. Kirjailijan lausunnot omasta tekstistä uskotaan, jollei ne riitele liikaa lukijan omien näkemyksien kanssa. Jos Saisio ja Barthes olisivat uskollisia teorioilleen, he antaisivat lukijan tehdä tekstistä omat tulkintansa. Barthesin mukaan kuolleen tekijän aave ei katoa tekstistä. Tuon aaveen voi löytää vain lukemalla tekstiä.



LÄHDE

Koivisto, Päivi 2006. "Tekijän ylösnousemus Saisio-Larsson-Wein-Saisio" teoksessa Kaisa
Kurikka & Veli-Matti Pynttäri (toim.) Tekijyyden tekstit. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura: Helsinki.