Sisäinen Draama

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.02


Racine pystyi kääntämään klassistisen ykseysvaatimuksen tragedioittensa eduksi. Barokkimaisen rönsyilevä juoni oli nyt kielletty, koska sellaista ei voinut sisällyttää kolmen ykseyden vaatimuksiin.

Racine kirjoitti:

”Yksinkertaisuus ei ole puutteellisen keksimiskyvyn merkki. Keksimiskyky on juuri kykyä luoda tyhjästä, ja tapausten lukuisuus on pelkkä niiden runoilijoiden pakopaikka, joiden mielikuvitus ei riitä pitämään katsojien tarkkaavaisuutta useiden näytösten ajan jännittyneenä yksinkertaisten tapausten avulla…”

(Schück, Yleinen kirjallisuuden historia 5, s325)

Tapahtumat keskittyvät ykseysvaaltimuksen ansiosta. Traagisen kohtalon pitkä kehityshistoria on taustalla kätkettynä, sisäisenä kehityshistoriana. Tapahtuman keskittyminen yhteen päivään lisää draaman intensiteettiä. Racine aloitti draamansa vasta kohtalokkaasta käänteestä, joka nopeasti puhkaisi kätketyn ristiriidan ja johti katastrofiin. Hänen tragedioittensa jännite ei ole enää kiinni juonen käänteissä, vaan henkilöiden sisäisessä elämässä.

Racinen ”sisäinen draama” on merkittävä modernin draaman edeltäjä. Henrik Ibsen otti myöhemmin 1800-luvulla esikuvakseen Racinen tavan rakentaa draamaa. Freudia edeltäen Racine rakensi esimerkiksi Faidransa siten, että nainen itse pyrkii torjumaan kiellettyä haluaan kaikin keinoin, kunnes ratkaiseva käänne saa kaiken puhkeamaan pintaan.

Racinen tragediat poikkeavat selvästi Corneillen pyrkimyksistä, sillä Racine vältti johdonmukaisesti yllätyksiä ja yleisön hämmästyttämistä. Hän pyrki kaikin keinoin yksinkertaiseen mutta vahvaan jännitteeseen draamassaan.

Kerrotaan, että vanheneva Corneille oli rakastunut erääseen Du Parc nimiseen näyttelijättäreen. Tämä ”neiti”, kuten kaikkia naisnäyttelijöitä helventavasti kutsuttiin, kuului Moliéren seurueeseen. Kerrotaan, että nainen pitikin enemmän tästä nuoresta maineeseen rynnistävästä draamakirjailijasta nimeltä Racine.

Racine kirjoitti ensimmäisen suuren tragediansa juuri Du Parcia varten. Tämä nainen kuoli yllättäen kesken näytäntökauden ja menetys oli Racinelle valtava, sillä tästä lähtien Racinen tragedioitten sankarit ovat yleensä naisia.

Racine kirjoitti usein antiikki -aiheisiin tragedioihinsa päähenkilöksi naisen. Nämä traagiset naiset saivat vähitellen porvarisvoittoiseksi muuttuvat yleisön, naisyleisön, järkyttymään ja innostumaan.

Naisten traagiset kohtalot ilmaisivat sitä, kuinka ihmisen luonne aiheuttaa hänen kohtalonsa. Katastrofit aiheutuvat ihmisessä itsessään piilevistä, luonteeseen kätkeytyneistä voimista. Kohtalo on näin ihmisen sisältä käsin muodostuva pakko, joka kasvaa vähitellen täyteen mittaansa tuhoten lopulta sankarin itsensä.