Voltairen Keskityyli

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.02


Erik Auerbach tarkastelee Mimesis –teoksessaan valistusajan tyyliä uutena ”keskityylinä”. Klassisen erottelun mukaan korkea tyyli, keskityyli ja matala tyyli oli erotettava ennen kaikkea aiheen perusteella – oli tiettyjä vakavia aiheita jotka vaativat korkeaa tyyliä ja koomisia aiheita jotka vaativat matalaa tyyliä. Mutta valistuksen aikana myös vakavia asioita saatettiin käsitellä keskityylillä. Auerbachin esimerkkinä on Voltairen  Candide, jonka ironia perustuu siihen, että traagisia tapahtumia kuvataan kevyesti ja jopa leikillisesti. Klassisen tyyliopin mukaan tällainen olisi ollut mautonta.

Auerbach kirjoittaa Voltairen Candidesta:

”Tekstimme on siis jonkinlaista keskityyliä, jossa realistisuus sekoittuu vakavuuteen. Sekoitus on varsin miellyttävä, mutta sen molemmat ainekset, niin realistinen kuin vakava traaginenkin, ovat leikittelevän pinnallisia. Realistiset kuvat ovat kirjavia, moninaisia, eläviä ja ilmeikkäitä; alhaisemmankin paheen kuvauksia on yllin kyllin; mutta kielellinen asu on aina viehkeä ja elegantti…”

(s. 429)

Valistustyyli käytti Auerbachin mukaan hyväkseen yksinkertaistusta, sellaista pelkistystä mikä on nykyään yleistä journalistisessa tyylissä. Tämä tyyli ei niinkään herätä ongelmia,  se on valjastettu hyvin selkeästi tuomaan esiin sitä mitä pidetään oikeana – ja sen selkeäksi vastakohdaksi otetaan haitallisena pidetty uskonnollinen näkemys. Voltaire saattaa esimerkiksi ylistää kaupankäyntiä ja siihen liittyvää tervettä itsekkyyttä asettamalla sen vastakohdaksi suvaitsemattoman uskonnon ja kuvaamalla sitä koomisina ja järjettöminä seremonioina.

Eräs keino on kuvata hirveitä tekoja Jumalan tahdon mukaisina, taivaan lähettäminä kohtaloina; ote jossa Kunigude kertoo Candidelle kohtalostaan:

”Makasin vuoteessani sikeästi nukkumassa, kun taivas suvaitsi lähettää bulgaarit kauniiseen Thunder-ten-tronkhin linnaan. He leikkasivat kurkun poikki isältäni ja vejeltäni, sekä hakkasivat äitini kappaleiksi. Eräs iso, kuuden jalan pituinen bulgaari havaitsi, että olin tuota teurastusta katsellessani pyörtynyt, ja ryhtyi tekemään minulle väkivaltaa. Siinä minä tulin tajuihini, toivuin, huusin, rimpuilin, purin, kynsin, yritin repiä silmät tuolta isolta bulgaarilta; en näet tiennyt että kaikki mitä isäni linnassa tapahtui oli tavanomaista.”

(A.J. Hollo, 1953)  

Kun kerronta on näin nopeatempoista, ongelmat latistuvat Aurebachin mukaan anekdooteiksi:

”Hirveät tapahtumat vaikuttavat koomisilta, koska niitä ikään kuin ropisee lukijan niskaan lähes klovnimaisella nopeudella.  Ja koska ne esitetään Jumalan tahdon mukaisina ja aivan tavanomaisina tapahtumina, mikä muodostaa koomisen kontrastin näiden tapahtumien hirveyteen ja uhrien pyrkimyksiin  nähden. ”

Kärjistäminen, pelkistäminen ja kaiken metafyysisen naurettavaksi osoittaminen oli siis Voltairen tyylikeino. Kuten Auerbach kirjoittaa:

”Mutta aina hän on taipuvainen yksinkertaistamaan, ja yksinkertaistus tapahtuu aina niin, että ainoaksi mittapuuksi tulee terve, käytännöllinen järki, se valistuksen järki, joka alkoi hahmottua hänen aikanaan ja hänen vaikutuksestaan; ihmiselämän ehdoista pohditaan vakavassa mielessä vain materialistisia ja luontoon liittyviä syitä; historiallisia tai sielullisia syitä sen sijaan halveksitaan ja väheksytään. Tämä liittyy valistusajan aktiiviseen ja urheaan henkeen: ihmisten yhteiskunta piti vapauttaman kaikesta painolastista, joka oli järkevän kehityksen esteenä; tällaisia ilmeisen turhia esteitä olivat ilmeisestikin uskonnolliset, poliittiset ja taloudelliset seikat, jotka olivat syntyneet historian myötä, aivan irrationaalisesti, kaiken järjen vastaisesti, ja kietoutuneet sekavaksi vyyhdeksi. Niitä ei ollut tarpeen ymmärtää eikä perustella, niistä oli päästävä eroon tekemällä ne epäilyttäviksi.”

(Auerbach, s. 438,439)