Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Sturm Und Drang kapina

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


”Sturm und Drang” on ensimmäinen nuorisoliike, 1770 –luvulla se herätti nuoren runoutta lukevan sukupolven vastustamaan kaikkia kirjallisia isähahmoja ja luutuneita käytäntöjä.

Saksan uuden porvarillisen kirjallisuuden nousukausi 1700-luvun lopulla hyväksyi ja otti kaikki antiklassistiset elementit aseekseen vanhemman polven kirjallisuutta vastaan. Erityisesti klassistinen sääntöestetikka oli vastustuksen kohteena.  Se avasi täysin uuden näkökulman kirjallisuuteen - romantiikan.

”Sturm und Drang” oli voimakkaasti individualistinen liike.

1600 luvun ranskalaiset salongit ja niissä tapahtunut seurustelu oli nostanut rakkauden tärkeimmäksi arkielämän suureksi tunteeksi. Ruumiillisen halun sovittaminen sosiaalisten tapojen kudokseen 'seurusteluna' merkitsi myös sen sovittamista arkielämään. Rakkaus kuvattiin selkeän eroottisena ja samalla sentimentaalisena. Sturm und Grang hyökkäsi voimakkaasti tätä käsitystä vastaan, ja asetti rakkauden voimaksi joka nostaa ihmisen arkielämän yläpuolelle.

Rakkaus merkitsi romantiikassa korkeinta ja traagisinta kokemusta, joka oli täysin sovittamaton realismin, porvarillisen elämän - ja jopa sentimentaalisten tunteiden  kanssa. Tämä ”Sturm und Drangin” rakkauskäsitys kiteytyy Goethen ”Nuoren Wertherin kärsimyksissä”, josta enemmän Goethen yhteydessä.

”Sturm und Drang” hyökkäsi erityisesti sosiaalisuuden ja arjen hyväksymistä vastaan. Sosiaaliset säännöt eivät Rousseaun henkeen merkinneet heidän mukaansa rakkauden jalostumista vaan sen turmeltumista.  ”Sturm und Drang” halveksi Volteirea ja puolusti Rousseauta. Heille rakkaus on luontoa välittömimmillään ihmisessä -  aitoa olemassaoloa. Siksi rakkauden vapautta tuli vaalia suhteessa sosiaalisilta tottumuksilta. Rakkaus oli jokaisen luovuttamaton ”luonnonoikeus”.

Paluu luontoon oli Rousseaun idea, jota Sturm und Drang nuoriso halusi toteuttaa. Tämän kauden sankarit löytävät usein onnensa maaseudun rauhasta.

Kuitenkin ”Sturm und Drang” on sekä valistuksen että pietismin perillinen. Pietismin uskonnollinen kiihko ja ehdottomuus, yksilöllisen elämänratkaisun  korostaminen saavat uuden ja vapaamielisen muodon ”Sturm und Drangissa”. Henkilökohtainen kehitys, oman tien hakeminen ja omakohtainen  sivistys on valistuksen peruja ”Sturm und Drangissa”. Kant oli filosofisesti perustellut kuinka todellisuus on havaitsevan subjektin tuottamaa eikä niinkään passiivista vastaanottamista.  Sturm und Drang katsoi yltiöpäisesti, että tämä merkitsi täyttä subjektivismia kaikessa. Heidän mukaansa vain subjektiivisilla kokemuksilla on merkitystä. He unohtivat Kantin ja järjen. Heille subjektiivisilla kokemuksilla ei ollut paljoakaan tekemistä järjen kanssa. Subjektiivinen kokemus on vaistoa, intuitiota ja tunnetta. 

Sääntöjen ja kurinalaisen kielenkäytön sijaan ”Sturm und Drang” löysi spontaaniuden voimavarat. Kirjailija oli heidän mukaansa luova hahmo, hänellä ei tarvinnut olla sääntöjen tajua tai tietämystä kirjallisuudesta.

Erityisesti nuorekas draama kukoisti tuolla kaudella, ja siihen liittyen korostettiin välitöntä ja suoraa ilmaisua. Villi, aistillinen,  luonnollinen ja välitön oli usein Sturm und Drang draaman sankari – ja sellaiseksi sopi ”jalo rikollinen”.  Kauden merkittävin näytelmä, Schillerin ”Rosvot” tuo tämän ilmi. Nuori Goethekin kirjoitti oman käden ”nyrkkioikeutta” ihailevan draaman ”Götz von Berlichingen eli Rautakäsi”. Näissä draamoissa rikottiin lakia ja yhteiskuntajärjestystä vapauden nimissä.

Lakien ja vakiintuneen ihmisen rajat rikkova Prometheus nähtiin kaikessa; nero ja lainrikkoja ovat samalla ihmisen vapauttamisen asialla. Nerouden ihailu oli ”Sturm und Drangissa” suoraa ja nimenomaan taiteilijoiden omaa subjektiivista maailmaa vahvistavaa. Shakespeare edusti heille jumalaista vapautta, luovaa neroutta ja he näkivät itsensä samassa vapauden tilassa. Shakespearen lisäksi, bardilaulaja Ossian, ja sokea Homeros saivat ilmaista kuvitelmia ihmisluonnon suuruudesta, ja valloilleen päässeestä luovuuden voimasta. 

Kirjallisuus nähtiin yleensä spontaaniuden vastakohtana. Teksteihin suhtauduttiin subjektiivisesti, ne jaettiin varsin jyrkästi kuolleisiin ja eläviin. Kuollut kirjain ei ”Sturm und Drang” nuorisoa kiinnostanut,  tekstissä täytyi olla ”elävä henki”.  Klassismi oli täynnä kuollutta kieltä, sillä heidän mukaansa monimutkaisuus kuolettaa. Luonnollinen yksinkertaisuus on parasta, yksinkertainen kieli ja lapsenomainen kokeminen nähtiin aitoutena. Niinpä ”Sturm und Drang” sukupolvi halusi löytää yksinkertaisen kielen ja oman lapsenomaisuutensa.

Goethen runo ”Heidenröslein” (Villiruusu) tavoitti tuon yksinkertaisen ja luonnollisuuden. Vaikka yleensä kansanlaulut hioutuvat vähitellen ja ihmisten käytössä täydellisyyteensä, niin Herderin mukaan Goethen nerokkuus näkyi siinä, että hän yksin pystyi kirjoittamaan aidon kansanlaulun.  

”Näki poika ruususen,

ruusun kankahalla,

nuoren huomenhohtoisen,

luokse riensi riemuiten

innoll`ihanalla.

Punaruusu, ruusunen,

ruusu kankahalla.”

(suom. Otto Manninen)

Kansanlauluissa nähtiin yksinkertaisuutta ja viattomuutta. Samoin kuin englantilaisessa romantiikassa, yksinkertaisesta ja luonnollisesta kielestä haettiin  vastavoimaa klassismin retorisesti kuvioidusta kielelle. Tiiviin ja ajatusta täyteen ladatun runon sijalle haettiin väljästi etenevää ajatusta, rentoutta, spontaania ja suoraa tunnetta.