Nuori Werther Ja Ääretön Vapaus

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


Varhaiselle, Sturm und Drang –kauden Goethelle, luonto ei ole säännöllinen eikä lainalainen vaan jatkuvasti uutta luova prosessi, vailla lakia ja samalla pohjattomasti muuttuva:  Nuoren Wertherin kärsimykset:

”Luonto yksin on pohjattoman rikas, ja sen perusteella yksin voi muodostua suureksi taiteilijaksi. Voihan esittää monenmoista  sääntöjenkin puolustukseksi, melkein samaa kuin puhua porvarillisen seurapiirin puolustukseksi. Ihminen joka kehittää itseään niiden mukaan ei tee koskaan mitään ehdottomasti mieletöntä ja kehnoa, samoin kuin  ihmisestä, joka antaa lakien ja säädyllisyyden muovata itseään, ei koskaan voi tulla ihan sietämätöntä naapuria, eikä merkillistä konnaa; sitävastoin, sanottakoon mitä tahansa, todellista luonnontuntoa ja sen todellista ilmaisua nuo kaikki säännöt sentään turmelevat!"

( Werther, 26p toukok.)

Tässä nuori Werther puhuu luonnosta taiteen ainoana lakina. Romanttisesti ajatellussa taiteessa ei ole ennalta asetettuja sääntöjä vaan aina uusia mahdollisuuksia ja tämä taiteen koko potentiaalisuus on luonto. Kun klassismi aiemmin pyrki esittämään taiteen säännöt tavallaan taiteen luonnonlakeina, samalla tavalla kun luonnontieteet määrittivät rautaisen determinismin luonnon periaatteeksi, samoin taiteen periaate uskottiin rautaiseksi laiksi, joka oli antiikissa löydetty.

Siksi voi ymmärtää, miksi Shakespeare oli aivan ratkaiseva hahmo romantikoille. Hänen draamansa olivat taiteen luonnonlakien vastaisia ja vielä sellaisena parempia kuin runouden lakien mukainen taide.

Mutta samalla tavalla kuin luonto on romantikoille taiteen potentiaalisuus, samalla tämä luonto ei anna mitään rajaa sille mahdollisuuksien sfäärille. Toisin sanoen luonto on kaiken sen metafora, joka on sosiaalisten normien, tapojen, muotojen, lakien ja jokapäiväisen ihmisen tuolla puolen. Ei siis pelkkä  maisema, vaan tuntemattoman ja määrittämättömän  ilmaisu.

Taiteessa nero mittaa luontonsa, sen rajan, sen mitan millä pystyy loputtoman luovuuden potentiaalisuutta ammentamaan. Teos on siinä tekijänsä luovuuden mittainen. Luonto on kaikki inhimillisten mittojen tuolla puolen. Mutta rakkauden suhteen luonto ja sen avaamat pohjattomat onnen mahdollisuudet ovat paljon vaarallisempia kuin taiteen alueella.

Luonto sosiaalisten normien vastapuolena ei mitään ennalta mitattua seksuaalisten tarpeiden ekonomiaa, tyydytyksen tai tasapainoisen tyydytyksen avulla hallittavaa. Silti rakkaus, on luonnonoikeus jokaiselle ihmiselle.

Rousseaun Julie, eli uusi Helsoise on tässä romantiikan esikuva: sen mukaan on luontoa vastaan erottaa rakastavaiset sillä perusteella että toinen on rikas ja toinen köyhä. Rousseaulaisesti Werther pyrkii aitoon, teeskentelemättömään elämään, uhraamatta mitään sosiaalisille normeille.

Mutta tämä Wertherin aitous tarvitsee oman lisänsä. Elämän ja kirjoittamisen vastakohta: Werther elää aidosti ja lähettää viestejä tästä aitouden tilansa muutoksista ystävälleen. Miksi hän kirjoittaa uutterasti kirjeitä vanhalle ystävälleen, jolla ei ole mitään osuutta Wertherin nykyisyyteen? Miksi hän tarvitsee 'kolmannen' jolle kertoa kaikki? Aidon rakkauden kannalta tämä kolmas on ulkopuolinen lisä? Ja se on sama huomaamaton luontoon tai luonnollisuuteen liitetty ylimääräinen, ja vastakkainen seikka: moraalinen ja järkevä ystävä.

Rakkaus täysin sosiaalisten normien tuolla puolella oleva, on myös inhimillisen kohtuuden tuolla puolen. Luonto kantaa niitä kaikkia mahdollisuuksia, mutta koska myös tämä potentiaalisuus ei ole inhimillisen kestokyvyn mittaamaa, käy kuten Wertherille. Rajoittamaton, liian voimakas rakkaus ei ole inhimillisen piirissä se tuhoaa. Siksi myös romantikko tarvitsee rajat, ja järkevän ystävän.