Raivon ja kauneuden yhdistävä uusi mytologia

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


Nuoruudenystävät Hegel, Schelling ja Hölderlin loivat 1790 –luvulla teorian ”uudesta mytologiasta”. Valistuksen käsitystä myytistä ennakkoluulojen ja taikauskon pesäkkeenä tuli muuttaa, lankeamatta silti irrationalismiin. He esittivät ratkaisuksi  järjen ja uudenlaisen myytin liittoa.  Noiden keskustelujen julistuksena tunnetaan ns. saksalaisen idealismin vanhin ohjelma, ”Systemprogram” vuodelta 1795.

”Uuden mytologian” projektin takana oli koko sukupolvi, eikä ideoita voi laittaa kenenkään tietyn henkilön nimiin. Uusi mytologia tuli merkitsemään irtaantumista empiirisen todellisuuden kuvauksesta.  Todellisuudelle alistumisen sijaan kirjallisuus haluttiin tuoda filosofisen järjen palvelukseen. Järki sekä abstrakti ideamaailma haluttiin uuden mytologian avulla tuoda aistilliseksi ja mielikuvitusta kiihottavaksi

Heidän ohjelmansa ei toteutunut, koska tehtävä oli mahdoton. Filosofiset ideat voi toki hahmottaa myyttisinä jumalina, mutta itse filosofinen järjen käyttö on ristiriidassa myyttisen kuvittelun kanssa. Järjen ja myytin välille jää sovittamaton ristiriita.

Kreikkalaisille Dionysos ilmestyi aina ennalta arvaamattomasti. Hän ilmestyi tuntemattomana kulkijana ja lähti pois aina ennen kuin hänet tunnistettiin jumalaksi. Näin Dionysosta pidettiin varhaisromantiikassa paitsi viinin ja hurmion, myös tulemisen jumalana. Dionysos ilmaisi tapahtumaan ennen sille annettua merkitystä.

Kreikkalaisen Dionysoksen vaarallinen puoli oli se, että tuo satunnainen vierailu aiheutti usein järjetöntä tuhoa. Se herätti hurmion, mutta myös väkivallan.  Dionysos oikeutti hallitsemattoman tapahtuman, jonka merkitys paljastui vasta jälkeenpäin – ja joskus jälki paljastui pelkästään tuhoavaksi.

Varhaisromantiikassa Dionysokselle haluttiin antaa tilaa, ja niin ettei sen voimat käänny tuhoaviksi.  Vaara ratkaistiin siten, että Dionysos sidottiin aina johonkin hyvyyttä ja selkeyttä ilmaisevaan vastavoimaan. Kun humalainen ja kaiken kumoava Dionysos paritettiin järkevän ja kirkkaan Apollon kanssa.  Selkeyttä ja kauneutta edustava Apollo –jumala liitettiin yhteen Dionysoksen kanssa. Apollonis-dinosyysinen jumalpari on varhaisromantiikasta asti saanut ilmaista taiteeseen sidottuja voimia -  raivoa ja kauneutta. Myöhemmin Nietzsche hyödynsi tätä varhaisromantikkojen luomaa esteettistä apollonis-dionysinen erottelua

Samoin henkinen ja eettinen Kristus paritettiin orgioita suosivan Dionysoksen kassa. Etiikan kannalta varhaisromantikot tulkitsivat Kristus – Dionysos parin avulla esimerkiksi vallankumousta joka etenee kaaoksesta kohti rauhaa ja onnea. Dinoysosta nimitettiin myös Kristuksen aistilliseksi veljeksi, joka ennakoi uudenlaisen uskonnollisuuden tulemista.

Jumalparit tunkeutuivat näin myyttisten kertomusten sisälle, on sanottu että varhaisromantiikan nerot itseasiassa käänsivät  myyttisen mielikuvituksen ja järjen ristiriidan taiteen sisäiseksi voimaksi. Kun estetiikan piirissä tuo järjen ja myytin ristiriita jätettiin ratkaisematta, se muuttui toisaalta erittäin kumoukselliseksi.