Tiedesatiiri Ja Hevosten Utopia

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.02


Gulliverin kolmas matka on satiiri tieteellisestä suunnitelmataloudesta. Tämän tieteellisen valtion akatemiassa kehitellään utopistisia systeemeitä: laitetta jolla voi lentää. Siellä kehitellään myös kielitietokonetta, sen avulla kuka tahansa voi kirjoittaa tutkimuksia matematiikasta ja filosofiasta helposti opiskelematta ja ponnistelematta.

Swiftin tieteellis-tekninen maailma on kuvattu satiirisesti, toisin kuin myöhemmin Julius Vernellä. Kaksi ensimmäistä tutkimusta, joita Gulliverille esitellään, vaikuttavat ensin ekologisilta keksinnöiltä – kunnes paljastuvat täydeksi satiiriksi.

”Tutkija oli paneutunut tarkastelemaan kuinka kurpitsoista voitaisiin vetää takaisin auringonsäteitä, jotka oli talletettava ilmatiiviisiin pulloihin ja päästettävä ulos lämmittämään ilmaa koleina ja kosteina kesinä.”

(209)

Toinen tutkija löyhkäsi pahalta, hän tutki ”kuinka saisi ihmisen ulostukset muutetuksi alkuperäiseen muotoonsa, ravintoaineiksi, erittelemällä ne eri ainesosiinsa.” (210)

Näissä satiirisissa kuvauksissa ilmaistaan kuinka tiede pyrkii tekemään sen, minkä luonto muutenkin tekee. Kurpitsa antaa aurinkonsa ruokaan, ja ulosteet taas aineksensa maahan ravintoaineiksi.


HEVOSTEN MAA

Neljäs matka on Swiftin versio utopiasta. Gulliver joutuu viisaiden hevosten luo, valtioon jossa ihmisapinat ovat noiden jalojen eläinten karjaa. Utopiassa siis eläinten ja ihmisten välinen hierarkia on muuttunut – tässä Gulliverin rationalismi joutuu ensimmäistä kertaa koetukselle. Ensin hän tapaa vapaita,  kauniina nurmella käyskenteleviä hevosia ja odottaa jatkuvasti näkevänsä niiden isännän. Kun hän huomaa että hevoset ovat inhimillisiä, hän ajattelee niitä palvelijoina.  Viimein hänen on luovuttava tästäkin oletuksestaan:

Järkevien hevosten maa on Swiftin satiirinen kommentti aristoteliseen tapaan määritellä ihminen järjelliseksi eläimeksi. ”Animal rationale” on täydellisimmillään hevosen muodossa; kaunein mahdollinen eläin on samalla järkevin mahdollinen olento. Swift painottaa kuitenkin satiirisesti järjen ja kauneuden sovittamatonta ristiriitaa. Hevosten rationaalisuus sotii koko ajan heidän ruumiillisuuttaan vastaan, vielä jyrkemmin kuin tuon ajan ihmisillä.

Ihmisapinat, nuo hevosten paimentama karja, on kuvattu hirveäksi ja löyhkääväksi. Ne olivat ihmisiä:

”Kummankin sukupuolen karvapeite oli väriltään vaihteleva, ruskea, punainen, musta tai keltainen. Kaiken kaikkiaan en retkilläni ole milloinkaan nähnyt niin inhottavaa eläintä enkä yhtäkään toista, joka olisi herättänyt minussa niin voimakasta luontaista vastenmielisyyttä.”

(258)