Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Italian renessanssista

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 19. toukokuuta 2015, 22.12


Italian renessanssi jaetaan kirjallisuuden kannalta kahteen vaiheeseen: Petrarcan ja Boccaccion aikaan 1300 -luvun firenzeläiseen varhaisrenessanssiin. Kirjallisuudessa heidän edustamansa humanismi oli uusi henki joka levisi humanismikoulujen kautta yläluokan sivistykseksi. Täysrenessanssi puolestaan oli enemmän maalaustaiteen aikaa. Myöhäisrenessanssin ansiosta kirjallisuuteen tulevat fantasiamaiset tarinat. Esimerkiksi Arioston ritaritarinassa on viihteellisen ja jännittävän tarinan piirteitä. Myöhäisrenessanssin aikaan kehittyi myös luontoon sijoittuvat fantasiamaiset pastoraalit.

Elämänmuoto Italiassa poikkesi paljon muusta Euroopasta. Pienet kaupunkivaltiot olivat suhteellisen itsenäisiä, koska keisari ja paavi pitivät toisiaan aloillaan.Tällaisen tilanteen sanotaan olleen otollinen yksilöllisyyden kehittymisen kannalta, koska ylimystö saattoi luottaa vain  itseensä.

Iltalian taloudellinen vauraus oli myös keskeistä renessanssin nousulle. Idän ja lännen välinen tavaranvaihto tapahtui pääasiassa Italian kautta. Kauppasuhteet kehittyivät Italiassa myös aivan toiselle tasolle kuin muualla Euroopassa kirjeenvaihdon ja muiden humanististen taitojen myötä.

Aikanaan renessanssi koettiin nimenomaan uudeksi antiikiksi. Tämä uuden aikakauden alun sanotaan olleen varsin tietoinen tapahtuma. Keskiajan maailman tilalle haluttiin nostaa uusi maailma, antiikki tarvittiin uudeksi vertauskohteeksi - humanismi tuli merkitsemään juuri antiikin uudesti syntymää. Firenzeä verrattiin muinaiseen Ateenaan, olivathan molemmat kulttuurisesti ylivertaisia kaupunkivaltioita. Keskeinen esikuva ei kuitenkaan ollut Ateena, vaan Rooma, ja sen julkinen sekä maallinen elämäntapa.

Antiikki tarjosi esikuvan arkkitehtuuriin, kuvanveistoon ja kirjallisuuteen.  Hienoistunut retorinen kielen käytön arsenaali välittyi antiikista renessanssiin. Mutta uutta kirjallisuutta ei kirjoitettukaan latinaksi, kuten humanistit aikoinaan luulivat, vaan kansankielellä. On kuvaavaa, että sekä Petrarca että Boccaccio olivat vakuuttuneita siitä, että kestävintä oli heidän latinankielinen tuotantonsa. Molempien kansankieliset teokset - Petrarcan sonetit että Boccaccion novellit - olivat vain sivutöitä. Vasta myöhemmin ne nousivat klassikoiksi.

Humanismi tarkoitti tuohon aikaan vain antiikin ihanteisiin perehtynyttä oppineisuutta. Kristillisen paratiisi -ihanteen rinnalle tuli unelma henkevästä ja sosiaalisesti vapaasta yhteisöstä, joka eli kaupunkielämää kuten muinaisessa Roomassa elettiin.