Juhannusyön uni

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos tiistai 03. heinäkuuta 2012, 14.12

Juhannusyön uni voidaan nähdä panojuhlia edeltävänä komediana, joka paljastaa kaksi erilaista luontoa: toisaalla on valoisan kesäyön luonto ja toisaalla tavallisen päivän luonto. Tätä taustaa vasten kulkee komedian neljä juonikuviota: keijupariskunnan kiistat ja sopu, nuorten rakastavaisten taistelut oman onnen saamiseksi, sekä groteskien käsityöläisten esittämä näytelmä näytelmässä,sekä kaiken kehyksenä kuninkaallisiin kesähäihin valmistautuminen.

Kesäpäivän seisauksen aikaan keijujen luonnon ja ihmisten kohtaloiden sekoittuminen on komediallinen aihe. Shakespeare ei puhu yöttömästä yöstä muuten kuin otsikossa; Middsummer Night’ s Dream. Näytelmän taustalla on keskeisenä toive uuden kuun myötä syntyvästä harmonian ajasta – kesäpäivän seisauksessa tapahtuvasta käänteestä – jonka jälkeen ihminen ja luonto olisivat harmoniassa.

Northorp Frye luonnehti myyttikriittisen käänteen luoneessa Anatomy of Criticism teoksessaan Juhannusyön unta ”vihreän maailman komediaksi”.

Komedian alussa siirrytään vikkelästi arkisesta todellisuudesta metsään, koomisen ja kevytmielisen toiminnan piiriin. Nuoret rakastavaiset säntäävät sinne, koska isä on määrännyt Hermia neidon puolisoksi väärälle miehelle. Sinne säntää myös hullunkurinen teatteriseurue harjoittelemaan lemmenfarssia. Keijut, kuninkaallisineen ja vekkuleine cupidoineen asustavat metsässä - ja muodostavat toisen luonnon - joka yöllä sekoittuu ihmisten pyrkimyksiin.

Koominen toiminta syntyy ihmisten halujen ja keijujen halujen peilautumisista. Toinen luonto on yön ja unen, mielikuvituksen ja myyttisten hahmojen luonto. Metsän siimeksessä varjot sekoittuvat toisiin ja rajoja kahden luonnon välillä ylitetään.

Kuninkaallisten kehyskertomus asettaa perustaksi miehuuden ja naiseuden välisen väännön, kun maskuliininen Theseus, Ateenan perustaja, kiistelee tulevan vaimonsa, puhdasta naisenergiaa huokuvan Hippolyten kanssa. He puhuvat hienoa silosäettä, mutta pitävät hallussaan todellista voimaa ja valtaa, kaikkea sitä mitä Ateena symboloi. Heidän liittonsa ilmentää tässä Ateenan syntyä. Aiskhyloksen Oresteiasta lähtien juuri Ateena on kaupunki, joka perustetaan mies- ja naisvoimien kiistan keskelle, sen hetkittäiseksi sovitukseksi.

Uuden kuun panojuhlat olisivat luvassa neljän päivän kuluttua, mutta nyt säät ovat huonot, eivätkä parit näytä saavan nauttia toisistaan oikealla tavalla ellei uutta balanssia löydy.

Kuninkaallinen Theseus julistaa, että riidat repivät nyt jokaista, ja ”pitkittää se kaipuun täyttymistä”. Mutta hääjuhlien jälkeisenä yönä mies- ja naisvoimien on kamppailtava tasapainoisesti coituksessaan – silloin kaupungin tuleva vuosi olisi harmoninen ja luonto hedelmällinen.

Kuninkaallisilla, keijuilla, nuorilla sekä käsityöläisillä kullakin on halunsa. Nuorilla naimattomilla on ujouden sävyttämä viettielämä, neitsyyden ajan eros on täysin toisenlainen kuin sen jälkeen syntyvä. Sen oikean, sydämen valitun, saamiseen tähtäävät kaksi rakkaustarinaa sekoittuvat toisiinsa tämän herkän eroksen hengessä.

Hermian onnen esteenä on se, että isä on antamassa hänet väärälle miehelle. Helenan onnen esteenä taas on se, että hänen toiveidensa kohde ei rakastakaan häntä. Kuten Hermia eräässä repliikissä toteaakin, heidän tarinansa on vain eräs versio monista rakkautensa vuoksi kiusatuista, ja että neitsyysajan lopun vietit ja halut ovat aina ristiriitaisia, eivät koskaan harmonisia.

Asioitten tasapaino on siis häiriintynyt, mutta neljässä yössä parien tulisi siis menettää neitsyytensä juuri oikean kanssa, niin että luonnollinen onnen tila palautuisi myös ihmisten keskelle.

Keijuilla on erilaiset vietit kuin ihmisillä, Oberon ja Titania ovat luonnonvoimia. Kuten Titian sanoo:

”En ole mikään aivan tavallinen henki,
kesä palvelee ja palvoo minua kuin renki.”

He elävät metsässä, mutta heidän harmoniansa rikkoutuu kuningasparin kiistelyn vuoksi: kaupungin valtakeskuksen sotkut sekoittavat myös säät, sekä kasvien ja eläinten rytmit. Myös he rakastavat ja riitelevät. Eivät siis ole onnellisia heidän palvelijat, keijukaisetkaan, vaikka työkseen tuottavat kauneutta kuninkaallisten iloksi sinne, missä on sekasortoa:

”Kuningattarelle taikarenkain niityt koristin
ja kastehelmet sirottelin renkaisiin.
Kun kuningatar saapuu, kaarti saattonaan,
kevätesikoita ovat kaartin pitkät upseerit
ja rubiineja pilkut heidän kultatakeissaan,
ja rubiinien sulotuoksu merkki suosion
ja lahja kuningattareltaan sotilailleen on.” (II.I.r.7-13.)

Keijujen työ on luonnon kaunistaminen omien kuninkaallistensa, Oberonin ja Titanian, kunniaksi. He elävät paratiisimaisessa luonnossa, ja etäällä inhimillisestä maailmasta, metsässä jossa vallitsee omat kauneuden lakinsa. Kun ihmisten riidat keskeyttävät keijuharmonian, ihmisten maailma heijastuu heidän maailmaansa ja aiheuttaa häiriöitä luonnossa. Intohimosta johtuvat draamat häiritsevät harmoniaa molemmin puolin. Keijut yrittävät pitää riitelevät puolisot erillään, ja kutovat kummankin ympärille omaa rauhaansa:

”Jos niityllä he [Oberon ja Titania] kohtaavat tai puiden alla,
tai lähteellä, kuun silatessa metsän hopealla;
heti riita puhkeaa ja keijut kauhuissaan
tammenterhokuppiin pakenevat sitä mekkalaa.” ((II.I. r28-31)

Oberon ja Titania itse ovat luonnon voimien personoitumia, mutta eivät puhtaasti, koska heillä on myös himonsa ja halunsa. Shakespeare hyödynsi tässä olympolaisten jumalten malleja, kuten muutkin Elisabethin ajan runoilijat. Nuo kreikkalaiset jumalat, Zeus etunenässä, ohjailivat myös luonnon voimia, mutta olivat samalla tavalla myös oikkujensa ajamia.

Oberon ja Titania elävät lumotussa luonnossa: samassa maailmassa, kuin mitä ihmiset asuttavat, mutta fiktiivisessä ja toisenlaisten luonnonvoimien tilassa. Voidaan sanoa myös, että heidän havaintomaailmansa on esteettisen utopian mukainen.

On jokseenkin hyödytöntä todeta, että keijujen maailma heijasti sen ajan yhteiskuntaa. Niinhän se on, mutta kiinnostavampaa on se, millainen heidän utopiansa oli. Millainen oli aikansa yhteiskunnan pohjalta kehittynyt kuvitteellinen versio ? Millainen on se luonnon tasapaino, joka saadaan kun päästään eroon vanhasta kuusta ja aloitetaan kesäpäivän tasauksen jälkeinen kierto oikealla tavalla?

Keijujen luonnontila on fiktiivinen ”ikään kuin”, eli se on unien ja toiveiden potentiaalisuus meidän havaitseman todellisuuden takana. Hieman samaan tapaan kuin kreikkalaisten Olympos, Shakespearen keijut välittävät luonto-utopian mielikuvia. Utopia, sellaisena kuin Ernst Bloch sen 70-luvulla määritteli, on paikka, jossa toiveet toteutuvat vaivattomasti, se on unen tavoin todellisesta irrallaan, ja suhteessa siihen.

Mutta vaikka utopia ja todellinen ovat erillisiä, niin tiettyinä aikoina niiden välisten rajojen ylittäminen ja paluu luontoon on mahdollista. Titania ja Oberon välittävät harmoniaa ihmisen ja luonnon suhteen, ja samalla he tuovat esiin kiisteleviä voimia, joita mielikuvituksellinen luonto pitää kätkössä.

Varsinaisen komedian saa liikkeelle Puckin metkut. Oberon kertoo hänelle orvokkien halluusioita aiheuttavista vaikutuksista. Tarinan mukaan Cupido ampui lemmennuolen harhaan ja se osui orvokkiin.

”Mutta minäpä näin mihin nuoli osui:
pieneen kukkaan, joka lumivalkoisesta muuttui
verenpunaiseksi; saatuaan näin rakkauden haavan.
Neitosille se on lemmen orpo kukka, orvokki.
Sen mehu, silmiin siveltynä, tekee nukkuvalle tempun:
panee hänet rakastumaan hullun lailla siihen,
minkä herättyään hän vain sattuu näkemään.” (II.I. r.156-162)

Puck saa tehtäväkseen hakea orvonkin uutetta ja valuttaa sitä Titanian silmiin, sekä lääkkeeksi onnettomasti rakastuneen nuorukaisen silmiin. Puck tietysti sekoittaa henkilöt ja uskollisuuden ja nuoren rakkauden perikuvan, Hermian rakastettu saa orvokkivoitelun ja muuttuukin petolliseksi. Puckin Titianille tekemä kepponen on komedian tunnetuin kohta, jossa luonnon kuningatar rakastuu aasin päätä kantavaan pöljään näyttelijään.

Komedialle tyypillisen sekaannusten yön ja parien sekoittumisen jälkeen asiat oikenevat, ja kuninkaallisiin kesähäihin tarpeellinen hyväntuulisuus valtaa kaikki.

Mutta mikä sitten oli alkuperäinen ristiriita, joka sekoitti luonnon ja ihmisen harmoniat ? Sekaannukset rakkaudessa eivät ole sellaisia, vaan ongelma palautuu itse valtiasparin erimielisyyteen. Aurinkokuningas-mallin mukaan kaikki häiriöt luonnossa johtuvat keskuksesta, ja ovat sen heijastuksia. Theseuksen ja Hippolyten välirikon, syynä on kiista hoviin tuodusta pojasta. Molemmat ovat kiintyneet tähän ja haluaisivat saada tämän hoiviinsa ja kasvatikseen.

Tämän riidan seurauksena luonnon järjestys on tolaltaan. Luonnon voimista Titania suosii Theseusta ja Oberon puolestaan Hippolytea. Siksi kevätrituaalit menevät pieleen, maalaistanssit ja keijujen kevätkarkelot eivät onnistu ja edessä näyttää olevan huono kesä.

Titania syyttää Oberonia kevätriittien häiritsemisestä:

”… sinä ilkimys pilasit ne rinkitanssit,
joita mentiin tuulten tahtiin; siksi tuulet,
turhaan soiteltuaan meille, koskaakseen kai,
imaisivat usvan mereltä ja puhalsivat maalle
myrkyn, josta joet puropahasia myöten
turposivcat tulvaksi ja vyöryttivät vedet
yli äyräittensä, Turhaan härkä natisuttaa iestä,
turhaa kyntömiehen hiki, laiho mätänee
jo ennen kuin ehtii tähkään.
Niityt ovat veden vallassa, ja aitaukset tyhjät,
korpit lihoo, kun karja kuolee ruttoon,
lieju peittää peliruudut, sokkeloiset hippapolut
kedon rehevässä vihreässä ovat ummehtuneet,
kun ei kukaan enää leiki siellä.” (II.I r. 83 – 95).

Tämä kaikki saadaan kuntoon, kunhan kuninkaalliset saadaan sopimaan yhteen – vasta sitten on luvassa sopuisa pariutumisen yö. Kun erimielisyydet on ratkaistu, niin hääaterian jälkeen on aikaa katsoa vaikka huono näytelmä ennen varsinaisen lemmenyön alkua. Koomisten harrastajanäyttelijöiden esitys onkin niin tökerö, että riidoissa olleet Theseus ja Hippolyte löytävät siitä paljon yhteisiä naurun aiheita – ja näin tulee ilmi, että sopusointu on löytynyt.

Lopuksi keijujen kuningas Oberon toteaa että harmonia vallitsee ja hän voi siunata tulevan lemmenyön, luonto ei muista tällaisia riitoja – ja kaikki lapset jotka nyt laitetaan alulle tulevat olemaan onnellisia:

”Ensin parhaan vuoteen luo,
sille siunauksen keijut tuo.
Onnen pekka ainiaan
joka siinä alun saa.
Olkoon uskollinen, ikuinen
liitto lemmenparin jokaisen.
Luonto oikkujaan ja virheitään
ei toista heidän jälkeläisissään.” (V.I. r.410 – 415)

William Shakespeare: Juhannusyön uni, suom. Matti Rossi, WSOY 2012