Shakespearen sonetit

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos keskiviikko 18. maaliskuuta 2015, 21.12

 VAALEA MIES JA TUMMA NAINEN

Shakespearen soneteissa on rakkauden kohteena sekä mies että nainen. Alkuosa, kuten edellä ollut sonetti, kertoo henkisestä, homoseksuaalisesta rakkaudesta vaaleaan mieheen. Loppuosassa kohteena on tumma, naimisissa oleva nainen.Sonettien bi -seksuaalinen rakkaus voi kertoa Shakespesaren omasta elämästä. Toisaalta sonetit on nähty loistavana draamallisena asetelmana, jossa Shakespeare käsitteli henkistä ja lihallista rakkautta. Platoninen rakkaus miesten välillä (amor rationale) ei kestä himon riivaamaa rakkautta, tumman naisen (amor sensuale) herättämää aistillisuutta. Tämä on renessanssin aikaan vallinnut erottelu: miestä pidettiin henkisenä ja naista ruumiillisena.

Vaalealle miehelle omistettuja sonetteja on pidetty kokoelman sovinnaisempana osana, jossa vaaleat hiukset ilmaisevat henkistä puhtautta. Miesten keskinäisen rakkauden ylistyksessä hallitsevaa on ylivertaisuus ja ideaalin mieshahmon kuvaus.

Shakespeare hahmottaa vaaleassa miehessä miehuuden ideaalista hahmoa. Tämä on ihanne, jonka lumoava ulkonäkö on samaa kuin idea. Miehelle miehen palvonta oli henkisen kasvun väline. Henkinen rakkaus ei huipentunut ruumiilliseen suhteeseen vaan pelkkään ihailuun.

Ideaalin miehen ikuistaminen on aiheena alkuosan soneteissa: lapsen hankkiminen on siinä ensimmäinen askel. Pojassa mies ikuistuu: Shakespeare puhuu itsensä säilömisestä, koron ottamisesta omasta itsestään, monistamisesta. Luonto on “sinut uurtanut sinetikseen/ siis paina lisää, älä jätä sikseen“ (sonetti 11).

Seuraavassa vaiheessa runo korvaa lapsen, ja ikuistaa miehen, kuten seuraavassa sonetissa: sillä tuon ajan tavan muaan kirjoittamista pidettiin ikuistamisena. Jo Platon sanoi että miehen kannattaa mieluummin siittää ikuisia jäkeläisiä, kirjoja, kuin eläviä lapsia. Kirjoittamista pidetään ikuistamisena, kuten seuraavassa (sonetti 55)

Ei marmori, ei monumentin kulta
iässä suurta runoani voita,
kimallat siinä heleämin kuin
kivessä, jonka ajan törky tuhrii.

Kun turmiokas sota kaataa patsaat
ja riita muurit maasta myllertää,
elävään aikakirjaasi ei pysty
Mars miekallaan, ei sota liekillään.

Vakaana kohdata voit kuoleman
ja karsaan unohduksen: kiitoksesi
näkevät kaikki jälkipolvet, kun
maa kiertää kohti tuomiomme päivää.

Niin, kunnes heräät päättyessä ajan
sijoitan sinut silmiin rakastajan.
(suom. Aale Tynni)

Sonetin yllättävä loppu: lukeminen saa ikuistetun hahmon uudestaan eläväksi.

TUMMA NANEN
Shakesperaren “tumman naisen“ hahmo on yllättävä poikkeus perinteestä. Tumma nainen eroaa paitsi petrarcalaisesra naiskuvasta, myös yleisestä naisen palvonnan traditiosta. Elisabethin ajan naisihanne oli vaalea. Myös Platoninen ideaali ilminen oli vaalea, valon kaltainen. Petrarcan sonettien Laura oli vaalea. Shakespeare halusi ilmaista jotain muuta sonettiensa naisella, joka oli hiuksiltaan korpinmusta, silmiltään surun musta ja sydämeltään pahuuden musta.

Tämä rumankaunis nainen ei ole suinkaan kuvattu tavoittamattomana vaan miehiä viettelevänä. Shakespeare ei ole hienostunut, ei hienotunteinen, eikä tasapuolinen puhuessaan naisesta. Kuitenkaan kyse ei ole naisvihasta eikä halveksunnasta, koska kyseessä on kuitenkin rakkauden kohde. Rakkautta ajatellaan tässä toisella tapaa kuin ideaalin käsityksen mukaisena: “My mistress is nothing like the sun“ (sonetti 130).

Runoilija tuo esiin ristiriitaiset tunteet. Nämä ristiriidat kärjistyvät väärin tekemisen, erehtymisen, nautinnon ja kuvotuksen ristiriioihin. sekoittuminen, rehellisyyden ja epärehellisyyden ristiriidat vallitsevat seuraavassa (sonetti 129):

Vain hengen tuhlaamista häpeään
on himon toimi; himo toimeen asti
on valapatto, julma, järjiltään,
verinen, vilpillinen, raaka, raju.

Nautittu heti inhon herättää,
ylitse järjen pyydetty ja sitten
vihattu yli järjen - niinkuin syötti,
tahallaan tehty hullaannuttamaan,
ajossa mieletön ja vallattuna,
saatuna, saaden yhtä yletön,
kokien autuus, koettuna tuska,
aiemmin toivo, unta jälkeenpäin.

Näin on - vaan kuinka välttää voitaisiin
tuo taivas, joka johtaa helvettiin?


Sonetti alkaa nopealla aiheen esittelyllä: “ Vain hengen tuhlaamista häpeään
on himon toimi“: himo naiseen on tuhlausta ideaalin tavoittelun sijaan. Kun ensimmäinen säkeistö on painottanut himon tuhoavuutta, niin toinen ja kolmas säkeistö rakentuvat antiteesille. Halu on arvotonta ennen aktia ja sen jälkeen.