Komediat ja yhteisö

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos tiistai 03. heinäkuuta 2012, 14.04

Shakespearen komediat noudattavat Kreikasta periytyvää komedian juonikuviota. Sen mukaan naimaton mies rakastuu hyvään mutta varattomalta vaikuttavaan nuoreen naiseen. Ratkaisevan käänteen jälkeen rakastavaiset saavat toisensa, ja nainen paljastuu ylhäissukuiseksi. Häät tekee sitten komediaan onnellisen lopun.

Komedia herättää toiveita joihin katsojat samaistuvat, ja onnellisen sattuman seurauksena tilanne muuttuu niin että tuo toive toteutuu. Komedian lopussa toiveiden täyttymys ilmaistaan häinä, tanssiaisina tai juhla-ateriana.Yleisön tehtävänä on liittyä aplodien myötä tämän koomisen yhteisön loppujuhlaan. Lähes kaikki, ehkä yksinäistä vastustajaa lukuun ottamatta, osallistuvat juhlaan.

"Traditionaalinen loishahmon (parasiitin) merkitys on tässä, hänellä ei ole mitään syytä olla loppujuhlassa, mutta silti hän on siellä. Se johtuu koomisen yhteisön pyrkimyksestä sulauttaa itseensä pikemminkin kuin sulkea ulkopuolelleen. Sana "armo" on shakespearelaisen komedian tärkein temaattinen sana, sen kaikkine renessanssin vivahteineen aina hovimies Castiglionen armollisuudesta kristillisen Jumalan armollisuuteen." (Northorp Frye, 166)

Komedian yhteisöllinen juhla ei renessanssin aikana sisältänyt kuitenkaan demokraattisia elementtejä, yhteisö oli hierarkkinen ja yhteisölliset fantasiat sen mukaisia. Suopeus ja armollisuus kaikkia kohtaan ilmaisee renessanssin aristokraattisuuteen liittyvää yhteisöllistä unelmaa. Ottaessaan kaikki mukaan suopeuden periaatteen mukaan komedia palvelee aristokraattisia fantasioita, uudistunut ja miellyttävän yhteisöllisyyden aika sovelletaan sosiaaliseen järjestykseen. Koomisista fantasioista tulee kollektiivisia unelmia, yhteisön hierarkian mukaisia toiveen toteutumia.

Komedioissa henkilöiden toiveet palvelevat laajempaa sosiaalista merkitysten muodostamisen funktiota. Shakespearen komedioissa tulee esille hovin ja aristokraattisen sosiaalisen järjestelmän fantasiat. Niissä juonen käänteet houkuttelevat katsojat mukaan fantasiaan jossa uudistetaan side yksilöllisten toiveiden ja sosiaalisen järjestyksen suhteen: avioliito tapahtuu aina isähahmon siunauksen alla. Tämä yhdistyminen on sekä sosiaalinen että yksilöllinen, ja se vahvistaa aikanaan luonnolliseksi järjestykseksi katsottua sosiaalista järjestystä.

Erityisen keskeinen hahmo Shakespearen komedioissa on naispääosan esittäjä, joka vaatimattomasta tilastaan huolimatta paljastuu suureksi perijäksi. Samalla hän on myös itsenäinen omaisuutensa hallitsija, kuten Loppiaisaaton Olivia. Nämä itsenäiset naishahmot, jotka päättävät yksin suuresta omaisuudesta merkitsevät naisen arvostuksen nousua. Toisaalta on sanottu, että kyseessä oli ajalle varsin tyypillinen miehinen fantasia: avioliitto yksinäisen perijättären kanssa.

Neito oli näissä fantasioissa usein vahvatahtoinen, ja itsepäinen joka kieltäytyy itsestään selvästi tarjotuista sosiaalisista rooleista. Toisaalta sankaritar on usein suvereeni sosiaalisesti sekä asioiden järjestelyssä miehiä parempi.

On luonnollista että Elisabethin ajan komedian naissankareissa on jotain tästä kuningattaresta. Häntä kosittiin ja haluttiin järjestää monin tavioin avioliittoon. Mutta Elisaberth pysyi neitsytkuningattarena, käytti valtaa suvereenisti. Hänen sanotaan jättäneen miehet alaisikseen, niin että nämä eivät muuten sietäneet ketään naista puolestaan itseään ylempänä.