Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Goottilainen romaani, edistyksen varjo

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos maanantai 02. helmikuuta 2015, 21.40

Modernin kauhukirjallisuuden juuret ovat 1700-1800-lukujen vaihteen englantilaisessa goottilaisessa romaanissa, joka kuvasi ihmismielen selittämätöntä ja pimeää puolta. Goottilaisen kauhun perusteoksena on pidetty Horace Walpolen The Castle of Otrantoa (1764 Otranton linna suom. 2014).

Goottilaiselle romaanille tyypillistä ovat kirotut paikat, suvussa kulkevat kiroukset, aaveet, hulluus jne.Tämä kaikki ilmaisee 1700- luvun terveen järjen varjopuolta, jonka valistus oli sulkenut huomion ulkopuolelle. Noituus ja sopimukset paholaisten kanssa käsittelivät seikkoja. joita valistuksen rationalismi piti pimeimpinä ennakkoluuloina. 1700-luvun lopulta alkaen goottilainen kauhu on varjostanut lähes kaikkia modernin edistyksen saavutuksia.

Goottilainen kauhu ilmaisee epäsuorin kuvin hyvinkin moderneja ongelmia. Esimerkiksi synkkään linnaan teljetty neito, jota tyrannimainen linnanherra vartioi, on eräs avioliiton kauhukuva. Se ilmaisee epäsuorasti vaimojen ja aviomiesten valtasuhteita. Lähiökauhu ja taloon vangitut sadistiset miehet ja uhrautuvat vaimot ovat saman ilmiön nykyaikaisia muotoja.

Kauhuromantiikka on vanha nimitys tuolle 1700-luvun lopun goottilaisten romaanien tyylille. Siinä ei kuitenkaan ole romantiikan optimismia eikä uskoa parempaan ihmiseen. Romantiikan idealismi ja usko subjektiiviseen ihmiseen on sille vierasta. Goottilainen romaani myös kirjeromaaneissa vallitsevaa periaatetta esittää teoksessa moraalinen opetus. Gotiikka ei siis ole romantiikkaa vaan se voidaan nähdä sekä valistuksen että romantiikan varjona. 

Sana goottilainen viittaa goottilaisiin kirkkoihin ja niiden keskiaikaiseen henkeen. Goottilaisen kauhun peruselementeissä on ”pimeän keskiajan” paluuta: synkkyys, linnat ja tornit, täysikuu, vampyyrit ja keskiyön hetkellä ilmestyvä kummitus. Todellisella keskiajalla ei ole kuitenkaan tekemistä goottilaisuuden kanssa. Tuntemattoman ja pimeän menneisyyden paluu aikana, joka uskoi edistykseen, on nähty ohimenevänä taantumuksena. Myöhemmin tuli selväksi, että goottilaisuudessa on kyse pysyvästä ilmiöstä joka varjostaa modernia editsystä.

Kirjallisuudessa goottilaisuus alkoi Horace Walpolen kauhuromaanin myötä. The Castle of Otranto (1764) synnytti tyylin jossa nostalgia, fantasia, kauhu ja romanttisen tunneherkkyys yhdistyivät. Walpole oli historioitsija, joka päätti muuttaa keskiaikaista yliluonnollisista tapahtumista kertovaa runoelmansa romaaniksi.  Samalla hän tuli luoneeksi goottilaisen romaanin. 

Kauhun ja irrationaalisten pelkojen korostaminen on selkeä hyökkäys ’terveen järjen’ ihanteita vastaan. Valistuksellinen ajatus, jonka mukaan kaikelle on luonnollinen selitys, joutui kyseenalaiseksi. Goottilainen romaani ei kuitenkaan perustunut suoraviivaiseen yliluonnollisten ilmiöiden esittelyyn, lukijan kannalta sellainen ei olisi jännittävää. Kertomusten jännittävyys syntyy siitä, että luonnollinen selitys tapahtumille on koko ajan mahdollinen, mutta riittämätön. Tzvetan Todorov teoksessaan The Fantastic on käsitellyt tällaisen proosakerronnan keinoja, kuinka syntyy kiehtova ja houkuttava yliluonnollinen tapahtuma.

Goottilainen tyyli oli jyrkässä ristiriidassa paitsi valistuksen rationalismiin myös klassistiseen tasapainoisen hallittuun kielenkäyttöön nähden. Rappion kuvauksessaan gotiikka nosti esiin dramaattiset eleet, jyrkät vastakohdat ja kaoottisen, lähes tarkoituksettoman toiminnan. Keskeisiksi nousivat ihmismielen pimeät puolet, pelko, syyllisyys ja hulluus - ja sen mukainen tasapainoton kieli. Järjen aikakauden keskellä goottilainen fiktio kävi käsiksi järjen varjopuoliin; neuroottisuuteen ja irrationaalisuuteen.

Goottilaiset romaanit olivat ensimmäisiä, missä unimaailma tuli proosaan. Siihen saakka unia oli ollut vain lyriikan ja draaman alueella.
Kauhuromantiikan keskeisiä motiiveja olivat esimerkiksi: sopimus paholaisen kanssa, kaksoisolennon kohtaaminen, linnaan suljettu neito, demoninen viettelijätär, mekaaninen ihminen, eläväksi muuttuva kuva, kuolleista noussut rakastettu tai kostaja ym.
 
KAUHU JA NAISKIRJAILIJAT

Alusta lähtien kauhukirjallisuus miellettiin viihteeksi. Kuvaavaa on, että goottilaiset romaanit julkaistiin useimmiten nimimerkeillä, ei niinkään siksi että kyse oli viihteestä, vaan koska kirjoittajat olivat naisia. Aviomiesten maineen vuoksi kirjoittavien naisten oli syytä käyttää nimimerkkiä.

Ann Radcliffe avasi Udolphon mysteereillään (1794) suuntaa naisten kirjoittamalle kauhulle. Radcliffe liittää goottilaisen kauhun aineksia sentimentaaliseen romaaniin. Jane Austen parodioi sitä esikoisromaanissaan  Northanger Abbey (1803) suom. Neito vanhassa linnassa (1953).

Toinen keskeinen goottilaisen romaani oli Mary Shelleyn Frankensteinin hirviö on ehkä kuuluisin kauhuromaani. Siinä miespuolinen luonnontieteilijä saa herätettyä henkiin kuolleista ruumiinosista kootun olennon. On sanottu, että Shelley esittää näin naisen synnyttämiskyvyn kääntöpuolen. Uuden ajan luonnontieteen unelma synnyttää elävä olento saakin aikaan jotain ei-toivottua.


Goottilaisia elementtejä hyödynnetään romaanitaiteessa yhä runsaasti, esimerkiksi naisnäkökulmasta:
Daphne du Maurier: Rebecca (1938)
Angela Carter: Maaginen lelukauppa (1967)
Fay Weldon: Naispaholaisen elämä ja rakkaudet (1983)

Lähteitä:
Fred Botting: Gothic (1996) osin Google -kirjana
Heta Pyrhönen:"Siniparran pauloissa : Daphne du Maurierin Rebecca masokistisena fantasiana" Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja : 56 (2003).