Keatsin Oodi Satakielelle

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


Keats sanoo eräässä kirjeessään, että:

”Runokuvien ilmaantumisen, etenemisen ja katoamisen on oltava yhtä itsestään selvää kuin auringon, joka paistaa häneen ja laskee hiljaa mutta mahtavasti jättäen hänet nauttimaan hämärästä.”

Tämä tunnelmien eteneminen hallisee Keatsin Oodia Satakielelle.


Oodi satakielelle

1

Sydäntäni särkee ja unelias uupumus painaa

Mieltäni, kuin hemlokkia juonut oisin,

Tai tyhjentänyt samean ooppiumimaljan

Vain hetki sitten ja jo kohti Lethea mä vajoaisin:

En kateudesta osaas onnekkaaseen,

Vaan ollessani liian onnellinen onnessas, -

Et’ sinä, dyadi puiden kevytsiipinen

Sointuvin juonin

Pyökkiviheriöstä ja varjoista lukemattomista

Kesää laulat täysin kurkuin, vaivattomin.

(suom. Jouko Ollikainen)

Oodi Satakielelle rakentuu lyyrisen subjektin ja satakielen väliselle jännitteelle. Subjekti on vajonnut unen rajamaille levätessään lehdossa, tässä välitilassa oma tuska ja satakielen laulu virittävät melankolisen tunnelman.

Keskeinen symboli, satakieli on lintu jota ei näy, vaikka samalla juuri tuo laulu täyttää laulullaan koko lehdon. Heti oodin alkusäkeistö ilmaisee tunnelman, jonka lähdettä, satakieltä ei voi paikantaa:

In some melodious plot Of beechen green, and shadows numberless,

 Singest of summer in fullthroated ease (r.8 -10)

(... sointuvin juonin/ pyökkiviheriöistä ja varjoista lukemattomista/

Kesää laulat täysin kurkuin, vaivattomin.

Suom. Jouko Ollikainen)

Unen ja valveen välitila antaa usein Keatsilla motiivin tietynlaiselle kirjoittamisen tavalle. Satakieli -oodin alku ja loppu rajaavat tämän välitilan, ja oodi loppuu kysymykseen

”Was it a vision or a waking dream?”.

Itse oodi, tämän välitilan oikeuttamana, sulauttaa kielen ja todellisuuden toisiinsa. Tässä välitilassa lukeminen ja havainto sulautuvat yhteen, runo perustuu vallitsevan hetken ja siitä kertomisen samanaikaisuuteen. Tämä ajattomuuden vaikutelma syntyy Keatsilla kielen mahdollisuuksien kokeilusta, eikä esimerkiksi ajasta irtoamisen elämyksestä:

”...tämä oodi esittää fiktiivisesti, kuinka tapahtuma sulautuu siitä kertovaan kuvaukseen. Tämä sulautuminen luo oodiin ikuisen nykyisyyden, sen hetkessä viipymisen...”

(Baker s. 117)

Eräs unelma romanttisessa lyriikassa oli välittömän kokemuksen tavoittaminen. Subjektiivinen minä sulattaa kielen ja kokemuksen yhdeksi kokonaisvaikutelmaksi. Satakieli -oodissa lyyrinen minä synnyttää illuusiota, että se mitä kirjoitetaan se koetaan parasta aikaa.

Tästä äärimmäisestä subjektiivisuudesta johtuen oodiin tulee epäily, tapahtuuko todella mitään, vai onko kyseessä pelkästään mielikuvien piirissä oleva fantasia. Lyyrinen minä on vain omien vaikutelmiensa piirissä, eikä tiedä tavoittaako lainkaan itse tapahtumaa. Lyyrinen minä on tilassa, jossa ei voi erottaa unta ja valvetta.

Oodi ilmaisee myös ympäristön ja tapahtumat, tällaisen kokemuksen mukaisena ,tapahtumien konkreettiset lähtökohdat kätkeytyvät.

Oi, siemaus vuosikertaa, joka

Viilentynyt kauan syvälle kaivettuna oisi,

Kukkeudelta maistuen ja vihannalta maan,

Tanssilta ja laululilta Provencen, ilolta auringonpaahtamalta.

Oi, malja täynnä Etelän lämpöä,

Oikeaa Hippokreneen punastuvaa,

Reunat helmikuplin tuikkien

Ja suun purppuroivaa.

Että joisin ja maan näkymättä jättäisin,

Ja kanssas katoaisin metsän hämärään.

(suom. Jouko Ollikainen)

Heti toisen säkeistön alussa tämä konkreettisen alkuperän kätkeytyminen ilmenee viinissä. Kun toivotaan lasillista viiniä, samalla aavistellaan viinin maun alkuperää. Viinin mausta voi aavistaa paitsi maan uumenet, kasvuston ja auringon, myös Provencen trubaduurilaulujen ja kevättanssien hengen.

for a draugh of vintage, that hath been

Cool'd a long age in the deep-delved earth,

Tasting of Flora and the country-green

Dance, and Provencal song, ..(r 11 - 14)

(Oi, siemaus vuosikertaa, joka/ viilentynyt kauan syvälle kaivettuna oisi, kukkeudelta maistuen ja vihannalta maan, tanssilta ja lauluilta Provencen) )

Runon ajelehtiva, paikantumaton tilanne on johtuu subjektiivisuudesta, se liikkuu pelkästään vaikutelmien piirissä.

Kauas katoaisin, aivan unohtaen,

Sen mistä sinä lehvistössä et koskaan tietää saa:

Väsymys, kuume ja levottomuus,

Täällä missä toistensa vaikerointia vain kuunnellaan,

Missä halvaus havisuttaa viime haivenia surunharmaita.

Missä kalpenee nuoruus haamunohueksi, kuolee.

Missä ajattelukin on surun täyteyttä

Ja lyijysilmä on toivoton.

Missä Kauneus ei kestä säteileväsilmäisenä,

Tai uusi Rakkaus niitä kaipaa yli huomiseen.

Ajelehtivien vaikutelmien luomassa tilassa subjekti kokee olevansa sulautunut luontoon, kun ympäristön ja minän rajat hälvenevät. Toisaalta hän ei voi kuitenkaan olla varma onko hän kuitenkin vain omien mielikuviensa piirissä. Tapahtumisen ja kielen sulautumisen seurauksena katoaa mahdollisuus erottaa todellinen ja kuviteltu. Baker pitää tätä Keatsin Satakieli-oodin perustilanteena:

”...tapahtuminen ja kertominen sulautuvat kaikkialla, samoin yhteisyyden saavuttaminen ja tästä yhteisyydestä pois lankeaminen tapahtuu yhtä hyvin kaikkialla.”

Ajelehtimisen kielikuvat ovat Paul de Manin mukaan yleisiä Keatsin lyriikassa, mutta hän luonnehtii niitä ylöspäin putoamiseksi ja levitoimiseksi. Ne eivät ole uneen laskeutumisen kuvia, vaan päinvastoin päiväuniin, haaveisiin nousemisen kuvia.

Pois, pois! Sillä luokses lentäisin,

En leobardivaunuissa Bacchuksen,

Vaan runon siivin näkymättömin,

Vaikka mieli tylsä sekoittaa ja viivästyttää:

Jo luonas! Yö on hellä,

Ja ehkä Kuningatar Kuu on valtaistuimellaan

Ympärillään kimppu tähtikeijujensa kaikkien.

Vaan valoa ei ole,

Vain mikä taivaasta tuulen tuomaa

Läpi lehtevän hämärän ja kiemurtavain sammalteiden.

(suom. Jouko Ollikainen)

Keatsin oodi ei päädy ratkaisuun. Se muodostaa toiveen joka ei saavuta ratkaisua, jää vain kaipuu regressiiviseen uneen ja kuolemaan. Oodi kertoo toiveen ja tahdon jännitteestä. Se kertoo kaipuusta pois huolten ja tuskan maailmasta kohti esteettisen sfääriä.

Oodissa on uneen vajoamisen kaltaista, tilaa jossa objektien maailma ikään kuin sulaa ja hajoaa epämääräisiin aistimusten ja unikuvien välitilaan. Se on avautumista unimaailmaan, maailmaan jossa ei ole toista eikä ulkoisuutta. Siinä vallitsee pelkkä kaiku, ei vuorovaikutusta ulkoisen toisen kanssa.

Kadonnut! Jo sana on kuin kello

Joka luotasi mut kumajaa omaan itseeni.

Hyvästi! Ei harhauttaa voi lumous

Kuin kuulu on, keiju puijaava.

Hyvästi! Hyvästi! Haipuu hymni haikea

Ohi lähiniittyjen, yli virran hiljaisen,

Ylös kukkulaa ja nyt syvään hautautuu

Laaksoon seuraavaan.

Näkykö se oli, vaiko päiväunta?

On paennut se soitto: - Mä heräänkö vai uinun?

(suom. Jouko Ollikainen)