Pastoraalin Lajeja
Renessanssin myötä pastoraaliaiheet, toisin sanoen bukolinen
aihemaailma, levisi kirjallisuuden koko kentälle, aina paimenromaaneista,
eklogeihin eli paimenlyriikkaan ja masque –nimellä tunnettuihin
paimennäytelmiin.
Tärkeimmät pastoraalien pretekstit olivat kreikkalaisen Theokritoksen idyllit ja Vergiliuksen eklogit, sekä Longinuksen paimenkertomus Dafnis ja Khole. Lyriikassa pastoraaleja on nimetty antiikin esikuvan mukaan idylleiksi tai eklogeiksi. Myös kansankielinen paimenromaani otti nämä antiikin paimenaiheet esikuvakseen. Draaman alueella puolestaan syntyi pastoraaliaiheinen naamionäytelmä, masque.
Sana eklogi ei viittaa suoraan luontoon, eikä mihinkään ekologiseen; se tarkoittaa valikoimaa, jossa tuokiokuvista valitaan parhaat. Eklogi kuvaa siis kirjoittamistapaa, jossa tehdään kevyitä, helposti ja sattumalta syntyviä pieniä runoja ja valitaan niistä parhaat. Eklogiksi on sanottu myös runoa, jossa kaksi paimenta kisailevat keskenään.
Keskiajalta peräisin olevat pastourellet olivat myös pienimuotoisia runoja; eroottisia
Fantasioita, jotka kertovat tapahtumista luonnon suojassa. Pastourellen asetelma on yksinkertainen; ritari tapaa paimentytön ja tekee tälle ehdotuksensa. Aihelmasta kehiteltiin sitten eri versioita. Paimentyttö voi suostua, mutta ritari joutuu pian kasvotuksin teurastaja –isän kanssa. Nainen voi myös ovelasti huijata ritarilta rahat, tai hän voi pilailla ritarin kustannuksella ja tehdä hänestä naurunaiheen koko kylänväelle. Tai sitten paimentyttö voi tarjota lempensä ja kutsua sen jälkeen onnellisen ritarin mukaan hauskoihin paimenten juhliin.